USA/Tsekki 2005. Ohjaus: Terry Gilliam. Käsikirjoitus: Ehren Kruger. Kuvaus: Nicola Pecorini, Newton Thomas Sigel, Leikkaus: Lesley Walker. Lavastus: Guy Dyas. Musiikki: Dario Marianelli. Tuoatanto: Daniel Bobker, Charles Roven. Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Lena Headey. Kesto: 118 min.
Terry Gilliamin ohjaustyöt ovat olleet kautta linjan kunnianhimoisia, mutta niiden menestys hyvinkin vaihteleva. Itse pidin kovasti räävittömästä Hunter S. Thompson bioleffasta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998), Oscar-kisassakin pärjänneestä Fisher Kingistä (1991) ja mielenkiintoisesta scifi-trilleristä 12 apinaa (1995), tietysti loistavasta parinkymmenen vuoden takaisesta Brazil-fantasiasta puhumattakaan.
Näiden rinnalla Grimmin veljekset lähestyy ennemminkin Gilliamin versiota Paroni Münchausein seikkailuista (1988), joka jätti jälkeensä hiukan ristiriitaisen maun. Gilliamilla on ollut myös huono tuurinsa elokuviensa tuotantojen kanssa, millä voi olla myös osuutta asiaan. Miehen ikuisuusprojekti Don Quiotesta kun ei ole vielä toistaiseksi päätynyt kankaille, minkä olemme saaneet nähdäkin tragikoomisesta Lost in La Mancha (2002) –dokumentista.
Grimmin veljekset kertoo nimensä mukaisesti kuolemattomien satujen luojista, jotka Gilliamin ja käsikirjoittaja Ehren Kruegerin tarianssa sekoilevat Ranskan miehittämässä Saksassa ”vapauttamassa” kyliä demoneista ja noidista, joiden olemassaolosta he ovat lopulta itse vastuussa. Eteen tulee lopulta oikea kirottu kylä, jota ranskalainen määräysvalta epäilee Grimmejäkin etevämpien huijarien aikaansmaksi. Veljekset pakotetaan tutkimaan asiaa ranskalaisten palkkaaman italialaisen?! palkkasoturin Cavaldin (Stormare) valvonnassa. Kylässä veljekset tapaavat tuttujen satuolentojen lisäksi kauniin metsästäjättären (Headey) ja läjäpäin muita hahmoja. Sitten tarina onkin jo karata käsistä.
Sekava ja pitkäveteinen ovat termejä, joita ei mistään elokuvasta kerrottaessa kuulisi mielellään. Ne jäävät kuitenkin päällimmäiseksi nähtyään. Gilliam ei ole kyennyt yhdistämään satuja ja miehiä satujen taustalla saumattomaksi kokonaisuudeksi fantasiaa ja slapstick-komiikkaa tulvivaan keitokseensa. Yksittäiset asiat huvittavat ja liikuttavat, mutta kokonaisuudesta keittyy hahmoton mössö, jolla ei tunnu olevan alkua eikä loppua.