Ex-Cannonball: Gangsterista perheenisäksi

Metromatkakin on elämys

Koevapaus ei ole pitkään vankilassa olleelle helppoa.

– Olen ihan loppu. Oikeasti on uuvuttavaa, vaikkakin todella siistiä. Esimerkiksi bussilla tai metrolla kulkeminen oli kuin elämysmatka. Moni ei varmasti voi sanoa, että aamuruuhkassa jonkun mummon kanssa keskustelu olisi kivaa. Minulle se on hienoa.

– Nyt tosin ajan jo autolla, silloinkin varoen. En aja ylinopeutta tai päin punaisia. Tuntuu, että en uskalla edes kiroilla julkisesti, ettei vaan tule mitään tappelua. Kukaan ei ole niin kuuliainen kuin koevapaudessa oleva vanki.

Viina lieventää tuomiota

Lönnqvist sanoo, että hänellä saattaa olla kiukkugeeni, mutta alkoholistigeeniä ei löydy. Yläasteella hän joutui tarkkailuluokalle.

– Pääasiassa olen tehnyt kaikki rikokseni selvin päin. Ja se on ollut kuntoutumisessa suurin ongelma. Ajatellaan, että miten voi olla normaali ihminen, jos tekee rikoksia selvin päin. Jos ne olisi tehty pikkupäihtymyksessä, niin olisi saanut paljon anteeksi. Silloinhan ei rikoksia ilman viinaa tulisi. Tämä on ajattelumalli Suomessa. Se on ihan jees, jos huumepäissään varastat autostereot, mutta viepä valtiolta pari verokolikkoa selvin päin, niin ai ai.

– Eli talousrikollisille terveiset, kannattaa vetää kännit. Näinhän se menee.

Ensimmäisestä tuomiostaan Lönnqvist on katkera. Omien sanojensa mukaan hänet tuomittiin syyttömänä.

– Se oli törkeä huumausainerikos ja niissä näyttökynnykset on vähän mitä sattuu. Välillä ei tunnu mikään näyttö riittävän ja välillä riittää kun vaan keksitään se näyttö. Käytännössä se meni suunnilleen näin: oli huumetta, se ei ollut kenenkään ja sitten se päätyi minun autooni ja se oli minun.  Se, kenen se oli, ei myöntänyt. Enkä minäkään halunnut muita syyttää. Sitten kaikki saivat tuomion. Minä istuin siitä kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

– Vankilassa sitten tutustuin moottoripyöräkerholaisiin. Tuli vähän paha mieli koko oikeusjärjestelmää kohtaan ja ajattelin, että tehdään sitten isolla kädellä ja seuraavalla kerralla ollaan sitten syystäkin kiinni. Teen talousveivauksia ja kostan kaiken.

Identiteetti voi muuttua

Nyt viiden vuoden vankilassa olo on pehmentänyt miestä. Apua hän on hakenut Aggredista, joka on RAY:n rahoittama tukipalvelu väkivaltarikollisille. Alussa vastaava työntekijä Petri Salakka kävi Helsingin vankilassa eli Sörkassa juttelemassa Lönnqvistin kanssa. Myöhemmin Lönnqvist sai pari tuntia vapaata ja kävi kävelymatkan päässä Kurvissa sijaitsevassa toimipisteessä.

– Suurin tavoite meillä on, että asiakkaan identiteetti muuttuu. Monet kantavat väkivaltarikollisen identiteettiä mukanaan ja ovat tehneet paljon rikoksia, keskimäärin 11 väkivaltarikosta asiakasta kohden.

– Jotkut ovat tehneet 200, jotkut vain yhden. Marko on vaikeimmasta päästä, mutta uskon, että hän pärjää. Liivijengiläisillä on usein niin, että kun kerran on liivin päälleen laittanut, niin siitä ei eroon pääse, Salakka arvioi.

Jos on huumekauppiaan tai velanperijän identiteetti, niin ihminen myös käyttäytyy sen mukaisesti. Väkivaltarikollisen identiteettiin kuuluu käyttäytyä väkivaltaisesti.

– Tämä on juuri se ongelma. Monet viranomaiset kantavat tätä asiakkaan identiteettiä myös pidempään kuin hän itse. Kun tilalle tulee vaikka opiskelijaidentiteetti, perheenisäidentiteetti tai työntekijän identiteetti, niin siihen ei enää väkivalta automaattisesti kuulu. Ihminen näkee itsensä sen ulkopuolelta ja samalla käyttäytyminen alkaa muuttua. Se on se tavoite, Salakka sanoo.

Aggredi on toiminut kymmenen vuotta ja asiakkaita heillä on ollut noin 500. Aggredista tehtiin iso, kolme vuotta kestävä tutkimus, jonka mukaan 75 prosenttia siihen kiinnittyneistä lopettaa väkivaltarikokset. Näin on todennäköisesti saatu estettyä tuhansia väkivaltarikoksia.

Kohti vapautta

Marko Lönnqvistiä Aggredi on auttanut kaidalle polulle, mutta täyttä katumusta ei miehestä löydy.

– Olihan se kivaa ennen linnaa. Rahaa tuli ja meni. Lähinnä hauskanpitoon, huvitteluun ja nopeisiin autoihin. Ei sellaista elämäntyyliä saa millään Siwan kassan palkalla. Ei millään pahalla Siwan kassoja kohtaan. Olen matkustellut ympäri maailmaa, ajellut limusiinilla. Olihan se siistiä.

Lönnqvist oli ennen sitä mieltä, että rikokset kannattivat. Eikä hän tunne nytkään juuri katuvansa.

– Silloin ei ollut lapsia, eikä mitään muutakaan suurta elämässä. Monet rikokset olivat ihan päähänpistoja. En kärsi, mutta nyt maksan sen hinnan. Sanotaan, että tein verovapaata työtä, ja nyt maksan ne verot. Kohta on verot maksettu ja ulosotto jää. Jos nyt miettii vaikka rauhanturvaajia, ne on jossain Afganistanissa vuoden ja tuo verovapaan Bemarin. Minä olen vuoden vankilassa ja tienaan kolme Bemaria. Se on ihan miten sen itselleen mieltää,  Lönnqvist naurahtaa.

Maineensa uhri

Maineestaan Lönnqvist ei usko pääsevänsä eroon.

–Kun olet kerran vankilassa ollut, niin ei sinusta tule enää normaalia kansalaista, olit syyllinen tai syytön. Siinä vaiheessa se leima on ja pysyy otsassa. Kukaan ei usko sinua, eikä halua tehdä kanssasi mitään rehellistä.

Marko Lönnqvist aikoo kuitenkin yrittää. Mitään tarvetta joutua takaisin kaltereiden taakse ei ole.

– Siellä tylsistyy. Se on pahinta. Kaikki aistit homehtuvat, eikä mitään voi tehdä. Minä kirjoitin kirjaa. Työnimenä on "Gangsterin elämä".

Lapset eivät häpeä isäänsä

Koevapaus Lönnqvistillä kestää huhtikuun alkupuolelle. Kunnon vapaus ilman jalkapantaa tai perässä kulkevia "agentteja" on jo lähellä. Lapsia hänellä on kahdesta entisestä liitostaan kolme. Kahden poikansa kanssa hän on paljonkin tekemisissä.

– Se on niin siistiä. Normaalisti ihmiset menevät ihan hapoille kun lapset möykkäävät, huutavat ja kyselevät kaikkea. Mutta kun on puhunut kaikkea typerää puliukkojen, gangstereiden ja perusvankien kanssa, niin lasten oikeasti lapselliset jutut ovat mageita. Ja ne jaksavat kuunnella myös minua.

Lapset eivät myöskään häpeä vankilassa olevaa isäänsä.

– Eivät he häpeä. Olen joskus sanonut, että hys hys, ei ehkä kannata kaikille kertoa. Ihmiset voivat vaikka säikähtää. Keskimmäisen pojan luokkakaverin isä on Sörkassa vanginvartijanakin. Eli pojat voivat naureskella, että meidän isät ovat molemmat linnassa. Toinen vaan saa sieltä rahaa ja toinen ei.

Kidutan pullukoita

Nyt Lönnqvist yrittää arkea personal trainerina.

-Etsin pullukoita ihmisiä, kidutan niitä ja otan rahat pois. Mulla on personal trainerin paperit. Eihän minua kukaan palkkaisi, mutta tätä voin tehdä tulevaisuudessa. Olin kiinnostunut tästä työstä jo ennen linnatuomioita, mutta ei silloin kukaan ollut valmis maksamaan siitä. Nyt taas pitää olla Louis Vuitton ja oma PT. Sitten on niin kuin prinsessa tai prinssi.

Sörkkaan ei Lönnqvistillä ole hinkua takaisin.

- Se vapauden menettäminen ei ole kovin halpaa. En aio mennä takaisin ainakaan rahasta. Mieluummin sitten downshiftataan, sen olen opettanut pojillenikin. Ei tarvitse olla köyhä, mutta voi elää vähän köyhemmin, eikä tehdä mitään urpoa. Ja sitä paitsi löysin Tinderistä uuden parisuhdemussukankin.