Eija on tehnyt töitä kuoleman vierellä jo 27 vuotta: "Kun menen kuolevan huoneeseen, aistin, millä tavalla minua tarvitaan"

0:28

Eija Tuukkanen toimii saattohoitajana ja perhetyöntekijänä Terhokodissa. – Ihminen on oma persoonansa. Kun menen kuoleman hetkellä vierelle, niin kyllä siinä näyttäytyy juuri tämä ihminen, ei kukaan muu, Tuukkanen kuvailee. 

Vaikka Eija Tuukkanen on tehnyt töitä kuoleman vierellä jo 27 vuotta, se ei arkipäiväisty koskaan.

Tuukkanen on työskennellyt aiemmin lasten syöpäosastolla, ja toimii nyt saattohoitajana ja perhetyöntekijänä Terhokodissa. Edelleen jokainen kuolema pysäyttää ja on omalla tavallaan erityinen.

– On klisee, että jokainen kuolema on erilainen, mutta kyllä se vain on. Jos olen hoitanut ihmistä vaikkapa viimeiset kolme viikkoa, niin alussahan hän vielä saattoi kävellä, puhua ja kertoa itsestään. Sitten hän heikkenee. Siinä syntyy hoitosuhde: hänestä on tullut se saatettava, joka juuri hän on, ei se, joka on myös huoneessa 103 tai 104, Tuukkanen kuvailee.

– Ihminen on oma persoonansa. Kun menen kuoleman hetkellä vierelle, niin kyllä siinä näyttäytyy juuri tämä ihminen, ei kukaan muu.

"Kaikki on hirveän helppoa, kun puhuu suoraan ja kysyy"

Kuolemaa tekevä läheisineen voi päättää, haluavatko he saattohoitajan paikalle. Kaikesta pyritään sopimaan jo hyvissä ajoin: voiko huoneessa käydä ja kuinka usein, vai haluaako perhe olla yksin.

– Jos esimerkiksi on iäkäs pariskunta, jolla ei ole lapsia tai lapset ovat hirveän kaukana, kysyn, haluatko, että jään tähän vierelle vai haluatko olla yksin. Vastaus saattaa olla, että nyt voisin vähän aikaa olla yksin, mutta tuletko sitten taas. Tai että voitko jäädä, en kestä tätä yksin. Kaikki on hirveän helppoa, kun puhuu suoraan ja kysyy, Tuukkanen sanoo.

– Kun sitten menen huoneeseen, aistin, millä tavalla voisin tässä olla ja miten minua tarvitaan.

Kun kolmilapsisen perheen äiti kuoli, Tuukkanen oli paikalla. Isällä kun oli vain kaksi polvea, joille mahtui vain kaksi lasta.

Osa ihmisistä ei halua kuolla rauhallisesti

Joskus saattohoito on lyhyt: ihminen saapuu saatettavaksi tänään ja kuolee huomenna. Silloin tulevaan ei välttämättä ehdi valmistautua. Joskus kuolevan toiveena on, että paikalle ei tulisi ketään. Silloin Tuukkanen saa harmistuneita puheluita läheisiltä, jotka vaativat selitystä sille, ettei heille ole soitettu ja ilmoitettu kuolemasta.

Osa ihmisistä ei myöskään halua kuolla rauhallisesti. Tuukkanen on seissyt kärsivän potilaan vierellä, joka ei kivusta huolimatta halunnut kipulääkkeitä.

– Hänen vakaumuksensa oli, että lähtee niin sanotusti selvin päin, ei lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Teki kipeää katsoa tätä sivusta, mutta toisaalta tuntui hyvältä voida kunnioittaa hänen vakaumustaan.

"Kun kysyn, kuka kampaisi vainajan hiukset, joku lähtee yleensä tulemaan"

Kuoleman jälkeen alkavat omat rituaalinsa. Vainajalta riisutaan apuvälineet, kuten kipupumppu, ja hänen kehonsa suoristetaan.

Tuukkanen miettii omaisten kanssa, mitä puetaan päälle jäähyväisiin tai arkkuun. Laitetaanko ylle oma t-paita tai rakas yöpaita, ja päälle oma viltti? Vainajan hiukset kammataan.

– Kun kysyn, kuka kampaisi vainajan hiukset, joku lähtee yleensä tulemaan. Se on konkreettista työtä, jossa saa aidosti tehdä. Myös lapset haluavat auttaa, pukea villasukat tai panna nallen äidin kainaloon, Tuukkanen sanoo.

– Siinä on mielestäni huolenpitoa, että vielä saa jotakin tehdä rakkaalle ihmiselle, vielä saa koskettaa. Samalla huomaa, että iho alkaa tuntua kylmältä, hän ei tuosta herää. Kuolema ikään kuin tulee tajuntaan.

 

Artikkelin lähteenä käytetty myös Sylva ry:n Kerrankin puhetta kuolemasta -paneelikeskustelua 25.09.2018 sekä Henna Mäkelinin tietokirjaa Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää (S&S, 2018)

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja