Eija Tuukkanen toimii saattohoitajana ja perhetyöntekijänä Terhokodissa. – Ihminen on oma persoonansa. Kun menen kuoleman hetkellä vierelle, niin kyllä siinä näyttäytyy juuri tämä ihminen, ei kukaan muu, Tuukkanen kuvailee.
Vaikka Eija Tuukkanen on tehnyt töitä kuoleman vierellä jo 27 vuotta, se ei arkipäiväisty koskaan.
Tuukkanen on työskennellyt aiemmin lasten syöpäosastolla, ja toimii nyt saattohoitajana ja perhetyöntekijänä Terhokodissa. Edelleen jokainen kuolema pysäyttää ja on omalla tavallaan erityinen.
– On klisee, että jokainen kuolema on erilainen, mutta kyllä se vain on. Jos olen hoitanut ihmistä vaikkapa viimeiset kolme viikkoa, niin alussahan hän vielä saattoi kävellä, puhua ja kertoa itsestään. Sitten hän heikkenee. Siinä syntyy hoitosuhde: hänestä on tullut se saatettava, joka juuri hän on, ei se, joka on myös huoneessa 103 tai 104, Tuukkanen kuvailee.
– Ihminen on oma persoonansa. Kun menen kuoleman hetkellä vierelle, niin kyllä siinä näyttäytyy juuri tämä ihminen, ei kukaan muu.
"Kaikki on hirveän helppoa, kun puhuu suoraan ja kysyy"
Kuolemaa tekevä läheisineen voi päättää, haluavatko he saattohoitajan paikalle. Kaikesta pyritään sopimaan jo hyvissä ajoin: voiko huoneessa käydä ja kuinka usein, vai haluaako perhe olla yksin.
– Jos esimerkiksi on iäkäs pariskunta, jolla ei ole lapsia tai lapset ovat hirveän kaukana, kysyn, haluatko, että jään tähän vierelle vai haluatko olla yksin. Vastaus saattaa olla, että nyt voisin vähän aikaa olla yksin, mutta tuletko sitten taas. Tai että voitko jäädä, en kestä tätä yksin. Kaikki on hirveän helppoa, kun puhuu suoraan ja kysyy, Tuukkanen sanoo.
– Kun sitten menen huoneeseen, aistin, millä tavalla voisin tässä olla ja miten minua tarvitaan.
