Eeva Ahtisaari oli paikan päällä näkemässä, kun apartheidilla nujerretut namibialaiset saavuttivat itsenäisyyden.
Eeva Ahtisaari laskeutui miehensä Martti Ahtisaaren kanssa Namibian pääkaupungin Windhoekin lentokentälle maaliskuun lopussa vuonna 1989. Edessä oli vuosi Etelä-Afrikan hallinnon alaisessa, vielä itsenäistymättömässä maassa.
– Mieheni oli valittu YK:n edustajana valvomaan, että Namibian vaalit olisivat rehelliset ja jokaisen kansalaisen oikeuksia kunnioittavat. Niiden onnistuttua maa saattaisi itsenäistyä ja valita itselleen oman perustuslain ja parlamentin, Eeva Ahtisaari kertoo.
Vastassa oli YK:n henkilöstöä sekä Etelä-Afrikan hallintojohtaja.
– Maisemat lentokentältä kaupunkiin olivat kauniin kumpuilevat, herkät ja liikuttavat. Namibialaisia oli kokoontunut runsain joukoin tien varsille odottamaan meitä.
Tansaniassa kolme vuotta 1970-luvulla asuneina Ahtisaaret panivat merkille, että maat olivat tietyssä mielessä täysin erilaisia.
– Siinä, missä kansalaiset Itä-Afrikassa olivat jo parikymmentä vuotta aikaisemmin kulkeneet päät pystyssä iloisina, Namibiassa oltiin hyvin pelokkaita. Ihmisiä oli peloteltu vuosikymmenien ajan, joten he olivat epävarmoja itsenäistymisen onnistumisesta.
"Sovitteli" välejä
Ahtisaaren yllätti myös se, kuinka länsimainen ja eurooppalaistyyppinen kaupunki Windhoek oli.
– Tansanian Dar es Salaam oli ollut kaikkea muuta. Mutta Namibia olikin aikoinaan Saksan siirtomaa. Vielä meidän aikanamme kaupungin halki kulki leveä kauppakatu Kaiserstrasse. Toki Windhoekin keskustan ulkopuolella oli myös köyhempiä, mustan väen asuttamia alueita.
