Alkuperäinen nimi: Coraline. USA, 2009. Ohjaus ja käsikirjoitus: Henry Selick. Kuvaus: Pete Kozachik. Leikkaus: Christopher Murrie, Ronald Saunders. Musiikki: Bruno Coulais. Tuotanto: Bill Mechanic, Claire Jennings, Henry Selick, Mary Sandell. Ääninä: Dakota Fanning, Teri Hatcher, John Hodgman, Jennifer Saunders, Dawn French, Ian McShane. Kesto: 102 min.
11-vuotias Coraline Jones on vanhempineen muuttanut uudelle paikkakunnalle viktoriaaniseen taloon, jota kutsutaan vaaleanpunaiseksi palatsiksi. Huhutaan, että talosta on joskus salaperäisesti kadonnut lapsia. Muuttolaatikot ovat yhä purkamatta ja uudessa kodissa olisi paljon kunnostettavaa, mutta työhönsä uppoutuneet vanhemmat naputtelevat tietokoneitaan ja ärtyvät kaikista häiriötekijöistä, myös tyttärestään Coralinesta. Räiskyvistä naapureista huolimatta Coralinen mielentila on yhtä sateinen ja sumuinen kuin Oregonin sää. Kaikki on ikävää, myös äidin valitsemat kouluvaatteet.
Tylsistynyt ja yksinäinen Coraline huomaa uudessa kodissaan salaisen oven, jonka takana on yleensä tiiliseinä. Eräänä yönä siitä avautuu käytävä, joka kuljettaa hänet rinnakkaistodellisuuteen, maailmaan joka muistuttaa kaikin puolin hänen normaalia elämäänsä. Sillä erotuksella, että toisessa maailmassa kaikki on huomattavasti paremmin.
Toinen todellisuus on värikäs, hauska, iloinen ja nautinnollinen, kaikkien toiveiden täyttymys. Siellä vanhemmilla on aina aikaa leikkiä, kuunnella, hymyillä ja valmistaa Coralinelle suussa sulavia herkkuja. Ympärillä on puhuvia kissoja, tanssivia hiiriä ja yöllä kukkaloistoon puhkeava puutarha.
Rasittavasti puliseva naapurinpoika Wybiekin on muuttunut harmittomaksi mykäksi. Outoa on vain se, että ihannemaailman asukeilla on silmien tilalla napit niin kuin nukeilla. Mikäli Coraline päättää jäädä toiseen maailmaan ikuisesti, hänenkin on vaihdettava silmänsä nappeihin. Tästä oivalluksesta alkaa painajainen. Paluu houkuttelevaksi muuttuneeseen arkitodellisuuteen ei kuitenkaan suju helposti.
Tieteisvelho Neil Gaimanin pienoisromaaniin perustuva tarina on sovitettu lumoavaksi elokuvaksi. Henry Selickin ohjaus on innostava, yllättävä ja paikoin hyytävä. Siinä on samaa goottista synkkyyttä kuin Grimmin veljesten ja Roald Dahlin saduissa. Opetus on se, että toiveiden kanssa on syytä olla varovainen – ne voivat nimittäin toteutua.