Suomi 1999. Ohjaus: Jaakko Pyhälä. Käsikirjoitus: Jaakko Pyhälä ja Heikki Vuento. Tuotanto: Heikki Takkinen. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Olli Huhtanen ja Peter Nordström. Lavastus: Jukka Uusitalo. Puvustus: Mila Niemi. Pääosissa: Niklas Åkerfelt, Minna Kokkonen, Lasse Karkjärvi, Risto Salminen, Esko Salminen, Anneli Sauli. Kesto: 115 min.
Kun kotimainen elokuva vihdoin nousi siivilleen niinkin upealla tavalla, ei toivoisi tämänkaltaista takaiskua kuin Jaakko Pyhälän Armon aika; se on ulkoisesti näyttävä mutta jokseenkin kömpelösti toteutettu historiallinen draama, joka näyttelytyyliltään muistuttaa liikaa puskateatteria. Mustavalkoelokuva on vuoteen 1742 sijoittuva kuvaus Turun saariston saaresta, jonne lähetettiin yhteiskunnan paariat: mielisairaat ja spitaaliset. Se on tarkoitettu allegoriaksi nykypäivästä, koskapa myös tänään ovat ajankohtaisia yhden vallan murskaantuminen, tauti jota ei pystytä pysäyttämään ja Suomen asema tärkeänä raja-alueena.
Hyökkääviä venäläisiä pakeneva Anton Antoninpoika (Åkerfelt) joutuu erehdyksessä lepraisia kuljettavan veneen kyytiin ja päätyy tuomittujen saarelle. Toivoa tarjoaa vain haave paosta ja tuore rakkaus Anna Normaniin (Kokkonen), joka ryhtyy miehen liittolaiseksi. Elokuva koettaa tutkiskella yhteiskunnan rakenteita kaaostilan paineessa, saaren suljetun tilan toimiessa eräänlaisena laboratoriona; onnettomia asukkeja painostavat uskonnollinen ahdistus, kuoleman jatkuva läsnäolo ja ns. terveiden suorittama häikäilemätön riisto. Heikompiosaiset ovat helppoja uhreja mm. vauraalle Rouva Frosterukselle (Sauli) ja hänen mylläri-rakastajalleen (Poranen).
Ohjaaja Pyhälä ja käsikirjoittaja Heikki Vuento ovat kyllä panostaneet historialliseen autenttisuuteen pontevasti, mutta sellaiset seikat kuin käsikirjoitus ja ohjaus näyttävät heiltä jääneen vähemmälle huomiolle. Dialogi on kömpelöä ja kauttaaltaan ylinäyteltyä, tilanteet puujäykkiä ja epäuskottavia - komiikkaa luodaan hullujen kuolaavilla hahmoilla ja törmäilyhuumorilla. Keskeiseksi juonteeksi tarkoitettu Antonin ja Annan romanssi jää yhtä irralliseksi kuin muutkin tapahtumat, vaille todellista jännitettä. Mila Niemen kunnianhimoinen puvustus ja Jukka Uusitalon lavastus eivät paljon lohduta.