(Spitfire 2003)
Alice Cooper yllättää palaamalla onnistuneesti 70-luvun sujuvasti rullaavaan perusrockiin. Cooper teki 80-luvulla pop-metallia ja 2000-lukumme alussa uusmetallia Rob Zombien ja muiden perillistensä tyyliin. Ei sillä, etteikö nu-metallikin olisi Alicelta kiitettävästi sujunut, onhan hän koko hevin luojia. Silti on saakelin kiva kuulla häntä pitkästä aikaa klassisen hard rock -soundinsa kimpussa.
Äijä on palannut Love It To Death ja Killer -levyjensä ilmavaan menoon. Kitaroissa on sopivasti Chuck Berryä ja mikä parasta, jopa puhaltimet tuuttaavat taas Alicen taustalla, kuin Rollareilla aikoinaan ja kunnon rähjäisessä meikkinaamarokissa aina.
Riffeissä on toki nytkin potkua, mutta Brutal Planetin ja Dragontownin kankea raskaus on poissa ja kuulija huokaa helpotuksesta. Tunnelma on muutenkin rento. Biisit kulkevat nautittavalla ilolla ilman noiden edellisten kiekkojen yllä leijunutta pienoista teennäisyyttä ja ahdistuneisuutta. Kertosäkeet tempaavat mukaansa ja jäävät mieleen ilman kökköjä kasarityylin hoilotuksia.
Hyvä kehitys on sekin, että kun 80-luvun levyillä vieraili iso liuta tähtiä tiluttamassa (mm. Joe Satriani, Steve Vai, Nikki Sixx), nyt Alicen kanssa soittaa keikoilla tiukaksi hioutunut bändi. Cooper on tehnyt biisit kitaristiensa Eric Doverin ja Ryan Roxien kanssa. Rummuissa on mm. Kissistä tuttu Eric Singer ja bassossa Chuck Garric. Homma toimii bändinä huomattavasti paremmin kuin sekalaisella porukalla, ulkopuolisten säveltäjien kanssa tehdyillä soolokiekoilla. Ihmekös tuo, bändilevyjähän ne olivat Cooperin 70-luvun kuolemattomat klassikotkin. Silloin bändissä heiluivat kitaristit Mike Bruce ja Glen Buxton, basisti Dennis Dunaway ja rumpali Neal Smith.
Detroit City -biisissä kitaristina vierailee aiheeseen sopivasti MC5-kitaristi Wayne Kramer. Detroitin starat MC5, Ted Nugent ja Iggy Pop mainitaan sanoituksessakin.
Sanoitukset ovat tuttua terävästi aikaamme kommentoivaa Cooperia. Läppä on hyvää ja esim. What Do You Want From Me? -biisin kertojahahmon beibi senkun valittaa, vaikka mies hankkii tälle koiran, jättää muut naisensa, polttaa pornonsa ja vetää X-Boxinsa seinästä.
Between High School & Old School kuvaa osuvasti 55-vuotiaan Cooperin tilannetta ihailtavalla sinnikyydellä vuodesta toiseen jatkavana legendana. Äijä on ollut aina muoti-ihanteisiin sopimaton kummajainen. Tällä levyllä mies on omimmassa elementissään. Veivaus on ajatonta, samalla sekä 70-lukulaista että tuoretta. Toki ukko on auttamatta moneen kertaan luokalleen jäänyt. Vetäähän hän kuutta kymmentä käydessään poikamaisen terhakasta jytää, tiukan nuoren bändinsä keulakuvana. Toisaalta Alice on aina ollut yksi rakastettavimpia ikiteinejä.
Levy on parasta Alice Cooperia liki 30 vuoteen. Yksittäisiä hyviä biisejä löytyy miehen kaikilta aikakausilta, mutta edellisestä kunnon albumista on aikaa. Katovuosien jälkeen klassisella rockilla alkaa mennä paremmin. Valoa synkkyyteen ovat viime aikoina tuoneet mm. The Darkness ja hieman yllättäen myös itse vanha herra Cooper.
teksti: Sami Ruokangas