(Spitfire 2003)
Alice Cooper yllättää palaamalla onnistuneesti 70-luvun sujuvasti rullaavaan perusrockiin. Cooper teki 80-luvulla pop-metallia ja 2000-lukumme alussa uusmetallia Rob Zombien ja muiden perillistensä tyyliin. Ei sillä, etteikö nu-metallikin olisi Alicelta kiitettävästi sujunut, onhan hän koko hevin luojia. Silti on saakelin kiva kuulla häntä pitkästä aikaa klassisen hard rock -soundinsa kimpussa.
Äijä on palannut Love It To Death ja Killer -levyjensä ilmavaan menoon. Kitaroissa on sopivasti Chuck Berryä ja mikä parasta, jopa puhaltimet tuuttaavat taas Alicen taustalla, kuin Rollareilla aikoinaan ja kunnon rähjäisessä meikkinaamarokissa aina.
Riffeissä on toki nytkin potkua, mutta Brutal Planetin ja Dragontownin kankea raskaus on poissa ja kuulija huokaa helpotuksesta. Tunnelma on muutenkin rento. Biisit kulkevat nautittavalla ilolla ilman noiden edellisten kiekkojen yllä leijunutta pienoista teennäisyyttä ja ahdistuneisuutta. Kertosäkeet tempaavat mukaansa ja jäävät mieleen ilman kökköjä kasarityylin hoilotuksia.
Hyvä kehitys on sekin, että kun 80-luvun levyillä vieraili iso liuta tähtiä tiluttamassa (mm. Joe Satriani, Steve Vai, Nikki Sixx), nyt Alicen kanssa soittaa keikoilla tiukaksi hioutunut bändi. Cooper on tehnyt biisit kitaristiensa Eric Doverin ja Ryan Roxien kanssa. Rummuissa on mm. Kissistä tuttu Eric Singer ja bassossa Chuck Garric. Homma toimii bändinä huomattavasti paremmin kuin sekalaisella porukalla, ulkopuolisten säveltäjien kanssa tehdyillä soolokiekoilla. Ihmekös tuo, bändilevyjähän ne olivat Cooperin 70-luvun kuolemattomat klassikotkin. Silloin bändissä heiluivat kitaristit Mike Bruce ja , basisti ja rumpali .