Uolevi Nurminen oli ehtinyt viettää viisi vuotta eläkepäiviä, kun hän sai yllättävän kutsun mieluisalle työkomennukselle: au pairiksi Saksaan kolmivuotiaalle pojanpojalleen.
Uolevi Nurmisen, 79, äänestä kuultaa hymy, kun hän palaa muistoissa vuoden 1996 syksyyn. Uolevin poika Tapio oli muuttanut tuolloin perheensä kanssa töiden perässä Saksaan.
Suunnitelmat menivät paikan päällä Saksassa pian uusiksi, sillä perheen äiti sai yllättävän työtarjouksen.
− Minulle tuli puhelinsoitto, että olisiko papalla aikaa lähteä au pairiksi. Se oli erittäin mieluinen kutsu, Uolevi muistelee.
Au pairin arkea
Uolevi pakkasi oitis laukut ja suuntasi Frankfurtin liepeillä sijaitsevaan Neu-Isenburgin pikkukaupunkiin. Perillä kolmen ja puolen vuoden ikäinen Oskari otti papan riemuiten vastaan.
− He asuivat tuolloin neljän perheen asuttaman talon yläkerrassa. Minulla oli ihan ylimmässä kerroksessa viehättävä pieni vinttikamari, työnantajan täyshoidolla, Uolevi myhäilee.
Au pairin päivärutiinit tulivat nopeasti tutuiksi. Aamuisin Uolevi hoiti pojanpoikansa aamutoimet ja kuljetti hänet päiväkotiin. Iltapäivisin kaksikolle jäi aikaa puuhastella yhdessä.
− Oskari meni saksankieliseen päiväkotiin täysin ummikkona, ja hänellä oli alkuun omat vaikeutensa, mutta kyllä se sitten alkoi sujua.
− Kävimme yhdessä leikkipuistoissa, ja poika oli myös innokas ajamaan kolmipyöräisellä. Perheellä oli myös kivoja ystäviä, joilla oli samanikäisiä lapsia, pappa muistelee.
