Viulisti Ilkka Viljasesta tuli työkyvytön, kun hänen sormensa irtosi sirkkelillä sahatessa. Viimeiset kahdeksan vuotta Ilkka on etsinyt sopivaa proteesia ja painanut eteenpäin raivolla kivusta välittämättä. Onnettomuudesta seurasi myös jotain hyvää: soittamisesta pystyy taas iloitsemaan.
1980-luvun alku. Viulisti Ilkka Viljanen istuu Turun kaupunginorkesterissa ja soittaa Tšaikovskin kuudetta eli Pateettista sinfoniaa vierailevan kapellimestarin Igor Bezrodnyin johtamana. Tunnelataus on ainutlaatuinen.
Kun sinfonia päättyy, saliin laskeutuu lähes minuutiksi täysi hiljaisuus. Sen jälkeen yleisö räjähtää antamaan aplodit, jotka ovat jotain aivan muuta kuin konserteissa yleensä kuullut.
Elokuu vuonna 2005. Ilkka on juuri palannut Helsingin kaupunginorkesterin kiertueelta Ruotsista. Hän on päättänyt tehdä perheen hevostalliin kynnyslaudan pöytäsirkkelillä. Viimeisen laudan ollessa tekeillä kädessä tuntuu nykäisy. Ilkka näkee sormensa lentävän ilmassa.
Pian iskee kipu. Ilkka ymmärtää, että nyt kävi tosi pahasti.
Keskisormi suussa sairaalaan
Ilkka alkoi soittaa viulua jo nelivuotiaana. Viisivuotiaana hän pääsi yksityisopetukseen. Neljätoistavuotiaana poika teki ensimmäisen keikkansa Turun kaupunginorkesterin kakkosviulussa. Opiskelu jäi keskikouluun, kun ura vei Ilkan edelleen Kansallisoopperaan, Radio-orkesteriin sekä Helsingin kaupunginorkesteriin.
Kuvituskuva.Colourbox.com
Noin kolmenkymmenen lavalla vietetyn vuoden jälkeen Ilkan suurin hätä hänen maatessaan ensiapupoliklinikalla vuonna 2005 oli, ymmärtäisikö hoitohenkilökunta hänen tekevän töitä käsillään.
– Paikalle tuotiin muitakin samantyyppisen vamman kärsineitä. Kuulin, kuinka verhojen takana puhuttiin: "roskiin, ei voi tehdä mitään", Ilkka muistelee.
Ilkka oli pitänyt keskisormea suussaan koko sen ajan, kun ambulanssi kuljetti häntä sairaalaan. Kolme muuta sormea oli kokonaan poikki. Peukalo oli murskana ja roikkui etusormen lailla ihosuikaleen varassa. Ne olisi saanut nykäisemällä irti. Vain nimetön selvisi viiltohaavoilla.
– Onnekseni päivystäjänä toiminut kirurgi oli soittanut viulua nuoruudessaan. Hän ymmärsi, että tilanteessa täytyi tehdä kaikki mahdollinen. Kipulääkkeiden alettua vaikuttaa pystyin jo vitsailemaan – sanoin, että ei kiirettä, kaupunginorkesterin kiertue alkaa vasta viikonloppuna.
Sormi meni kuolioon
Irronnut keskisormi ja muut roikkuneet sormet ommeltiin paikoilleen leikkauksessa samana päivänä. Toipumisennustetta ei annettu.
– Todettiin vain, että jokainen tapaus on erilainen. Siitä arvasin, että tuomio on tyly.
Ilkan vaimo tiesi enemmän.
– Lääkäri oli myöntänyt hänelle vammojen olevan niin pahat, että saisin olla tyytyväinen, jos joskus pystyisin pitämään lapiosta kiinni. Vaimo sanoi, että tätä tietoa ei sitten koskaan kerrota Ilkalle.
Kaikkiaan sairaalassa kului vajaat kolme viikkoa. Sirkkelin terän repimään keskisormeen yritettiin rakentaa uusi verenkiertojärjestelmä vuodattamalla verta sormesta tunnin välein. Se lähtikin aluksi kehittymään, mutta romahti viikon kuluessa.
– Ensin sormi vuosi verta ja sitten mustui. Korjausmahdollisuuksia ei ollut. Kuolioon mennyt keskisormi amputoitiin.
Proteesin löytäminen vaikeaa
Kotona kuntoutustuelle jäänyt Ilkka päätti, ettei anna periksi. Hän otti selvää erilaisista vaihtoehdoista, kuten siirtoleikkauksista, sormen venyttämisestä ja implanteista, mutta mikään niistä ei sopinut ammattiviulistille. Vuonna 2008 Ilkka matkusti hakemaan neuvoa pariisilaisen "muusikkoklinikan" huippukäsikirurgilta.
– Sain kuulla, että sellaista leikkausta, jota minä toivon ja tarvitsen, ei ole tässä maailmassa tehty. Kosmeettiset sormileikkaukset kyllä osataan, mutta toimivan sormen rakentaminen viulistille on edelleen utopiaa, Ilkka selittää.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi proteesi.
– Suomessa proteesitekniikka kuitenkin keskittyy jalkaproteeseihin, eihän yhdellä menetetyllä sormella ole tavalliselle ihmiselle käytännössä mitään merkitystä. Tähän mennessä minulle on muotoiltu toistakymmentä keinosormenpäätä. Niiden kehittämisessä on ollut jatkuvasti ongelmia rakenteen ja käytettävien aineiden kanssa.
Kuvituskuva.
Leikkauksen jälkeen ongelmana oli käden turvotus, joka alkoi laskea vähitellen vasta muutaman vuoden kuluttua.
– Sormen koko muuttui jatkuvasti. Kun jotakin puolen vuoden suunnittelun jälkeen saatiin valmiiksi, sitä ei voitukaan käyttää. Se oli tuskastuttavaa.
– Proteesin suurin ongelmakohta on koko ajan ollut sormenpää. Oikea sormenpäähän on pehmeä kuin tyyny, ja siihen muodostuu jatkuvasti uutta nahkaa. Proteesit sen sijaan ovat materiaaliltaan silikonijohdannaista. Kun olin harjoitellut viulun soittamista ensimmäisillä versioilla viikon, sormi oli sentin lyhyempi.
Kovat ja liukkaat proteesit ovat kulutuksen kestäviä, mutta niillä pitää osua viulun kieleen millintarkasti.
– Normaalimuusikolla on puolen sentin toleranssi. Jotkut ovat ihmetelleet, kuinka ylipäätään pystyn soittamaan tunnottomalla silikonilla, mutta muut sormet kyllä kertovat minulle, mitä tehdä. Ne käyvät viulun päällä kuin tutka.
Opetteli kaiken uudestaan
Vaikka paremman proteesin etsintä jatkuu, soittamisen pariin Ilkka palasi jo vuosi onnettomuuden jälkeen.
– Otin viulun käteen ja rupesin treenaamaan. Vanhat liikeradat palautuivat mieleen, mutta eivät enää toimineet. Jouduin opettelemaan kaiken uudestaan.
– Kahtena vuotena peräkkäin kävin joulun aikaan konsertissa kuuntelemassa Beethovenin yhdeksännen sinfonian. Sitten tuli tunne, etten pysty enää menemään. Sapetti, kun muut saivat soittaa ja minä en.
Treenaamisesta tuli Ilkalle pakkomielle: hän soitti jopa kymmenen tuntia päivässä. Harjoittelun aiheuttamat fyysiset kivut estivät nukkumasta enempää kuin muutaman tunnin yössä. Takapakkejakin tuli.
– Vuonna 2007 siitosorimme hyppäsi yllättäen siitä kiinni pitäessäni pystyyn niin, että riimunnaru hirttäytyi vasemman käteni ympärille. Kipu oli viiltävä, mutta jatkoin silti treenaamista.
Kuukauden päästä kädessä todettiin nivelmurtuma.
– Lääkärit sanoivat, ettei sormella olisi saanut soittaa ollenkaan. He ihmettelivät, enkö ollut tuntenut kipua. Mutta käteni oli koko ajan niin kipeä, etten enää huomannut sitä! Painan raivon kautta, vaikka veri lentäisi.
Kuvituskuva.Colourbox.com
– Kun käsi leikattiin ja pantiin pakettiin, koko kämmenlihaksisto meni taas suppuun. Kahden vuoden treeni valui hukkaan kahdessa viikossa, ja koko touhu alkoi alusta. Silloin ajattelin, että nyt Viljasen niska taittuu.
Vaan ei taittunut.
– Olen loppuelämäni kiitollinen fysioterapeutti Pirjo Peuralalle. Hän sanoi, että älä mieti sitä, missä olet nyt, vaan sitä, missä olit kolme kuukautta sitten – niin huomaat eron. Peuralan kyky löytää aina jotain positiivista vaikutti pitkälti tervehtymiseeni ja siihen, että ylipäänsä enää soitan.
– Pitää luottaa siihen, mitä tekee. Vaikka on huono päivä, treenaan rutiininomaisesti. Ja kun on hyvä päivä, laitan potkua päälle!
Uran huippuhetket ohi
Kahdeksan vuotta kuntoutustuella elänyt Ilkka on käynyt tänä vuonna kahdesti Helsingin kaupunginorkesterin harjoituksissa.
– Pystyin soittamaan 99,5-prosenttisesti kaiken, mitä halusin. Kollegat sanoivat, että kuulosti siltä kuin en olisi poissa ollutkaan. Nyt on harkinnassa, voisinko palata tekemään neljäsosa- tai puolivirkaa – mutta sanoin, että olen kokonainen viulisti, en puolikas.
– Toki kevyt aloitus voisi olla hyvä: ylitreenasin hyvin menneistä harjoituksista innostuneena niin, että keskisormeeni tuli palovammat. Hetkeen en pystynyt tekemään sormella mitään.
Täysin entisenlaiseen orkesterimuusikon elämään ei ole paluuta.
– Urani huippuhetket ovat ohi. Olisi järjen köyhyyttä kuvitella, että pystyisin vaikka palaamaan ykkösviuluun. Proteesi on kuollut, mekaaninen vehje – ei se taivu niin kuin viulisti haluaa. Mutta kakkosviulu on mahdollinen.
Epävirallisesti Ilkka on itse asiassa jo noussut uudestaan estradille.
– Ensimmäinen esiintymiseni onnettomuuden jälkeen oli Lohjan kaupunginorkesterin kanssa. Silloin päätin, että muusikkona en enää stressaisi mistään, vaan nauttisin. Ennen onnettomuutta en osannut kauheasti iloita soittamisesta, sillä se oli yli 30 vuoden ajan täyttä työtä. Ja kuten kaikkeen työhön, siihenkin leipääntyy ja tylsistyy.
– Ylikuormituksen takia paikatkin menivät huonoon kuntoon. Nykyisin esimerkiksi ryhtini on parempi kuin ammattilaisaikoina. Ainut, mikä puuttuu, on se vasen käsi.
Kuvituskuva.Colourbox.com
Soittamisen riemua ja väläyksiä
Alanvaihtoa Ilkka ei ole onnettomuuden takia koskaan harkinnut.
– En ole vahingossakaan päästänyt sellaista mieleeni, koska sinä päivänä tervehtyminen loppuisi. On vain yksi suunta, johon voi keskittyä, ja se on armoton työnteko.
Ilkka myöntää, että kyvyttömyys harjoittaa ammattia on vaikuttanut myös elämään kotona.
– Olin pitkän aikaa ärtynyt. Perhe sai kuulla kaikki ongelmat. Edelleen masentaa, että vaikka ihminen suunnittelee jo Marsiin menoa, niin toimivaa sormiproteesia on todella vaikea löytää. Kunhan tietäisin, että kaikki mahdollinen sen eteen on varmasti tehty, kaatuisin saappaat jalassa.
Mutta vaikka täysipainoinen töihin palaaminen jäisi toteutumatta, soittaminen jatkuu.
– En ole kuollut, puseroni alla on paljon painetta päästä purkamaan soittamisen riemua. Välillä onnistun soittamaan joillekin luonani käyville vieraille yhtä hyvin kuin joskus aikoinaan. Mutta se on aina vain väläys – kun yritän tehdä saman uudestaan, se ei onnistu.
– Kun ihmetellään, kuinka ylipäätään onnistuin, vastaan rehellisesti: en tiedä. Minä vain soitin.
