Maarit Lariola halvaantui ratsastuskilpailuissa vuonna 2019. Heti teho-osastolta päästyään hänelle oli selvää, että hän palaisi ratsastuksen pariin.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran lokakuussa 2025.
Elokuun 10. päivänä vuonna 2019 Maarit Lariolan elämä otti täyskäännöksen. Kouluratsastuksen osuus yli 50-vuotiaiden ratsastuskilpailuissa oli suoritettu menestyksekkäästi. Edessä oli vielä esterata.
Lariola lähti esteradalle tutulla Mimmi-hevosella. Hän ei jännittänyt. Hevonen oli tuttu, ja kilpailut olivat kaksikolle rutiinia.
– Olimme hypänneet yhdessä paljon vaikeampia ja korkeampia esteitä. Tämän piti olla ihan helppo rata. Olimme menossa voittamaan.
Asian ytimessä.doc: Viimeinen este
Elokuussa 2019 Maaritin elämä otti täyskäännöksen. Hän lähestyi toista estettä rakkaalla Mimmi-hevosella, kun jotain tapahtui.
Onnettomuutta seurasi kamppailu teho-osastolla ja pyörätuolielämään totuttelu. Selvää kuitenkin oli, että Maarit palaisi vielä hevosten pariin.25:21
Dokumentin voi katsoa maksuttomilla MTV Katsomo -tunnuksilla.
"Se vuosi oli yksi elämäni onnellisimmista"
Lariola rakastui hevosiin jo alakouluikäisenä. Perhe asui lähellä Tuomarinkylän ratsastuskoulua, jossa heppahullu nuori käytti kaiken vapaa-aikansa.
Vanhemmat olivat toisinaan huolissaan tyttärestään, jonka kaikki aika meni koulun sijaan tallilla.
– Halusin olla yötä päivää tallilla ja olinkin kaiken sen ajan, mitä sain. Kehityin aika hyvin ja olin tosi rohkea. Rakastin hevosia, ja hevoset rakastivat mua.
Lariola alkoi kilpailla 12–13-vuotiaana. Myös unelma ratsastuksenohjaajan opinnoista syttyi jo nuorena.
Elämä kuitenkin vei toiseen suuntaan. 20-vuotiaana Lariolasta tuli äiti, ja hän alkoi työskennellä kätilönä. Unelma omasta hevosesta toteutui, kun hän hankki Santen.
Lasten vartuttua hän palasi lapsuutensa unelman pariin ja valmistui ratsastuksenohjaajaksi vuonna 2018.
– Se vuosi 2017 ja 2018 oli yksi elämäni onnellisista. Sain vaan ratsastaa ja olla ihanien hevosten kanssa.
"Odota sitten mua"
Lariolan ja Mimmin verryttely oli mennyt tavalliseen tapaan. Mimmikään ei vaikuttanut normaalia hermostuneemmalta, joskin Maarit tiesi, että tämä saattaa välillä esteradalla innostua.
Lariola muistaa, kuinka he lähestyivät toista estettä ja kuinka kuiskasi Mimmin korvaan "Odota sitten mua".
Este tuli, mutta Mimmi ei hypännyt. Puomit sotkeutuivat hevosen jalkoihin ja Lariola lensi hevosen selästä. Mimmi kaatui Lariolan päälle, ja hän tunsi, kuinka kavio painui hänen rintakehäänsä vasten.
– Se sattui aivan sairaasti. Tuntui, että 100 000 neulaa olisi pistellyt mun käsivarsia. Sitten muistan sanoneeni, että en tunne mun jalkoja.
Rintaranka lävisti selkäytimen
Lariola muistaa, kuinka kääntyi lääkärin puoleen heti, kun ensihoito oli kiidättänyt hänet Töölön sairaalaan.
– Enkö mä kävele enää? Lariola muistaa kysyneensä lääkäriltä.
Vaikka lääkäri toppuutteli tokkuraista potilasta, Lariola arvasi, ettei tulisi enää kävelemään.
Pian selvisi, että Lariolan rintaranka oli lävistänyt hänen selkäytimensä, joka oli katkennut. Lisäksi hänellä oli murtunut viisi kylkiluuta ja kolme niskanikama. Lariola oli 11 päivää teho-osastolla, missä taisteli hengestään.
Kahden kuukauden jälkeen selvisi, että Lariolla on täydellinen selkäydinvamma, eikä liikuntakyky palautuisi. Hän tulisi olemaan täysin halvaantunut rintakehästä alaspäin.
– Siinä tuli ihan totaalinen itku ja romahdus. Se oli niin pysäyttävää, eikä silloin tietenkään tiennyt yhtään, että mitä se tarkoittaa loppuelämälle.
"Olisinpa jäänyt sinne kentälle"
Lariola vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa yhteensä lähes puoli vuotta ennen kuin pääsi kotiin. Uuteen kehoon opettelu oli raskasta. Vasta sairaalasta kotiuduttuaan hän tajusi, kuinka riippuvainen on nyt muista ihmisistä. Tilannetta pahensi korona, jonka myötä yksinäisyys syveni entisestään.
Lariola oli ollut entisessä elämässään aamuvirkku. Nyt aamuista oli tullut pahimpia.
– Makasin sängyn pohjalla, enkä pääse mihinkään, jos joku ei tule auttamaan. Silloin iski välillä sellainen ajatus, että olisinpa jäänyt sinne kentälle, että ensihoito ei olisi voinut pelastaa mua.
Huomista ei ehkä tule
Heti onnettomuuden jälkeen Lariola halusi tietää, ettei Mimmi-hevonen loukkaantunut. Lariola oli iloinen, kun vihdoin pääsi tapaamaan Mimmiä ja näki omin silmin, ettei onnettomuus vahingoittanut tätä. Hän ei koskaan kantanut kaunaa Mimmille tai ollut muutenkaan katkera tapahtuneesta.
Lariola halusi mahdollisimman pian takaisin hevosten pariin, vaikka tiesi, ettei itse voisi enää koskaan ratsastaa.
– Se oli ihanaa, vaikka se oli haikeaa. Ainakin itsellä oli sellainen tunne, että kukaan ei ajatellut, että on se jalallinen Maarit ja pyörätuoli-Maarit, vaan on vain Maarit, joka opettaa.
Työ hevosten parissa auttaa Lariolaa jaksamaan. Se luo elämään sisällön ja arkeen rytmiä.
Traaginen onnettomuus muutti Lariolan suhtautumista elämään.
– Onnettomuus opetti mulle, että elä täysillä joka päivä. Älä mieti, että teet jotain huomenna tai ylihuomenna. Tee tänään, huomista ei ehkä tule.