Tomi Solonen on räpin vankkumaton ammattilainen, joka on määrätietoisesti rakentanut portaansa vastoinkäymisistä, uhkailuista ja totaalikieltäytymisen vankeustuomiosta huolimatta suomalaisen musiikkimaailman huipulle.
Torstai-iltaisin MTV3-kanavalla nähdään radiojuontaja Jussi Heikelän luotsaama keskusteluohjelma Heikelä Syndrooma, jossa juontaja itse keskustelee viikon ajankohtaisista asioista vaihtuvien vieraiden kanssa.
Heikelän lisäksi ohjelman vakiokoonpanoon kuuluu eräs parrakas mies, jonka ominta alaa on riimittely mikrofoni kädessä.
Tämä mies on Tomi Solonen, joka tunnetaan parhaiten taiteilijanimellään MC Solonen.
Solonen on ollut yksi suomalaisen rapmaailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista tekijöistä jo vuosien ajan, mutta television puolella hän on toistaiseksi vielä melko tuntematon kasvo. Solonen myöntää, että uudessa työssä on ollut paljon uutta opittavaa.
– Mulla ei ole rutiinia katsoa kameraan. Mulla on rutiini katsoa ihmisiä silmiin tai katsoa yleisesti sitä yleisöä.
Vaikka haaste on räppärille uusi, palaute on ollut pääasiassa hyvää. Solosen vahvuus on nimenomaan freestyle-rap, eli riimien keksiminen päästä saman tien, kun joku antaa artistille aiheen.
Koska hänellä on kokemusta lajista lähes kahdenkymmenen vuoden ajalta, hän ei pelkää enää epäonnistumistakaan. Vaikka kyseessä olisi televisiolähetyksen kuvaus.
– Kun sitä tekee teini-iästä asti, niin siitä häviää se piirre, että hävettäisi enää mikään. Välillä sitä sanoo mitä sattuu, koska kaikki asiat rimmaavat aina johonkin.
– Pitää olla sujut sen kanssa, että se menee välillä ojaan. Sitten sen jollain hyvällä heitolla saa takas raiteilleen ja homma jatkuu.
Kokkolan perukoilta suomenmestariksi
Solonen syntyi vuonna 1984 Kokkolan laitamille Linnusperälle. Jo nuorella iällä Solonen kuuli ensimmäistä kertaa räppiä ja kiinnostui siitä toden teolla.
Tuolloin puhuttelivat erityisesti yhdysvaltalaiset legendat Tupac, Nas, Notorious B.I.G, Wu-Tang Clan sekä Ice Cube.
– Alettiin kuunnella räppiä joskus ala-asteen lopulla, mietittiin että mitä juttuja nämä äijät oikein heittävät. He eivät laula, he kertovat tarinoita ghetoista, huumeista ja väkivallasta, nämä biitit on tosi siistejä. Se oli erittäin kiehtovaa.
Vanhemmat erosivat tulevan räppärin ollessa teini-ikäinen ja hän muutti Kokkolan keskustaan. Tuolloin Solonen kuuli ensimmäistä kertaa suomenkielistä räppiä. Naapurikaupunki Pietarsaaressa B24-kollektiivi kokeili räpätä suomeksi ja myös Fintelligens julkaisi tuolloin ensimmäisiä tuotantojaan.
Nuori Solonen innostui: tätähän voisi tehdä myös Suomessa. Ei tarvitsisi esittää tietävänsä aseista tai ghetoista, vaan voi puhua omasta elämästään, omista jutuistaan.
Solonen muistelee olleensa eräissä kotibileissä teini-ikäisenä, kun hänen ystävänsä ilmoitti haastavansa tämän rap-battleen.
– Mietin, että mitä hittoa se tarkoittaa ja käskin häntä vetämään ensin. Sitten hän alkoi haukkumaan mua räpeillä. Sitten mä taas haukuin takaisin, se oli hassu tapa päästä sanomaan kaikki asiat, mistä siinä kaverissa ei pitänyt ja käyttämään destruktiivista luovuutta samalla. Batlaaminen ei ole henkilökohtaista, siinä ei loukkaannuta.
Kaksi vuotta myöhemmin, 17-vuotiaana, Solonen voitti räpin suomenmestaruuden. Noiden kotibileiden ja suomenmestaruuden väliin mahtui satoja ja jälleen satoja tunteja tiivistä harjoittelua. Niin tiivistä, että muut harrastukset saivat väistyä. Kuten myös koulunkäynti.
– Taisin jopa ammattikoulussa tehdä kautta aikojen lintsausennätyksen. Pääsin sieltä kuitenkin ennen pitkää läpi. Mutta tein kuitenkin 10 tuntia räppiä päivässä ensimmäiset 5–10 vuotta. Biisejä ja freestylea. Se oli oikeastaan jalkapallon ja jääkiekon jälkeen ensimmäinen asia, mikä räjähti päässä, että tätä haluan tehdä.
Räppielämä alkaa
Suomenmestaruuden jälkeen Solonen vaikutti muun muassa bändeissä Narcotic sekä Avaintekijät. Keikkoja tehtiin kerran kuussa, kahdessa.
Toiminta oli puoliammattimaista, mutta ammattilaisuus oli kirkkaana Solosen tähtäimessä. Elokuussa 2009 hän julkaisi soololevynsä Harmaanaaman kirous. Levy myi hyvin, nousi listoille ja palaute oli erittäin hyvää.
Keikkoja alkoi tulla enemmän. Kun esiintymistä oli treenattu jo noin kymmenen vuoden ajan, Solonen oli kehittynyt siinä jo varmaksi ja luontevaksi. Tässä kohtaa mukaan oli astunut MC Kosola, jonka kanssa Solonen keikkaili ympäri Suomea mainetta niittäen.
– Suomessa kukaan muu ei ollut siihen aikaan ihan niin energinen, että huutoräpätään bängereitä, hypitään yleisöön ja lietsotaan niitä täysillä. Ollaan valmiina antamaan kaikki sen eteen, että yleisöllä on sellainen fiilis keikan jälkeen, että kaikki on ihan euforisena, hikisenä ja kädet pystyssä.
”Muutamat frendit sai turpaankin sen takia”
Vaikka Solonen rakastaa työtään, hän kertoo, että jos saisi päättää nyt, hän räppäisi naamio kasvoillaan. Nuorena Solonen janosi sitä, että hänet tunnistetaan ja hän saisi huomiota tekemälleen työlle.
– Vanhemmiten musta on tullut sellainen, etten halua yhtään huomiota, tekisin mielelläni vaikka eläinten parissa töitä ja välttäisin kaiken julkisuuden. Toisaalta taas räppääminen on mulle niin tärkee juttu ja esiintyminen niin siistiä, että julkisuus on pieni varjo suhteutettuna siihen.
– Nuorempana sitä on vaan ollut niin semmoinen höyrypussi ja halunnut, että jengi arvostaa sua siitä, mitä teet. Kun taas vanhempana sillä ei ole enää mitään väliä. Tiedät itse itsesi ja sulle riittää, että olet tyytyväinen itseesi.
Kun suomalainen rap ei ollut vielä tehnyt lopullista läpimurtoaan, sen tekijöillä ei ollut helppoa. Solosen elämässä on ollut tilanteita, jolloin hän on saanut pelätä oman turvallisuutensa vuoksi sen takia, mitä hän tekee ja edustaa.
Nuorempana Solonen treenasi freestylea Kokkolan kaduilla, haluten kehittää itseään haastavan, ohikulkevan yleisön edessä. Joskus yleisöksi sattui ihmisiä, jotka eivät lainkaan pitäneet siitä, mitä hän teki.
– Juostiin karkuun sellaisia rasistimielisiä ihmisiä sen takia, että me tehdään jotain, mikä liittyy jollain tavalla mustiin ihmisiin. Muutamat frendit sai turpaankin sen takia.
Solosen mukaan yksi nuoruuden haasteista hänelle oli, että hän tiesi ottavansa aina riskin lähtiessään kaupungille muiden nuorten kanssa. Jos sattui olemaan vähän löysemmät housut jalassa tai esimerkiksi New York -lippis päässä, oli erittäin mahdollista, että kotiin palattiin mustan silmän kanssa.
– Silloin kun voitti suomenmestaruuden, niin ne samat jätkät, ketkä oli jahdannut sua, yritti kaveerata sun kanssa. Jopa loin kohdatessa sitten “ihan hyviä välejä” niihin tyyppeihin, jotta saisin olla siinä pikkukaupungissa rauhassa.
Uhkailut osana arkea
Ennen suomiräpin todellista läpimurtoa 2010-luvulla elannon hankkiminen oli räppäreille vaivalloista. Keikoilta sai yleensä palkaksi korkeintaan junaliput sekä ilmaiset juomat. Ensimmäinen suuri haaste olikin Solosen mukaan alkaa vaatia oikeaa palkkaa työstään.
Joidenkin ihmisten vihan kohteeksi joutuminen oli myös edelleen suuri ongelma, varsinkin kun räppiä alettiin tehdä tosissaan. Solonen kertoo, että vuonna 2004 Joensuussa tilanne eskaloitui keikan jälkeen vaaralliseksi, kun joukko keikalla olleita miehiä lähti jahtaamaan nuoria räppäreitä.
– Kun astuimme baarista ulos, niitä oli pari autollista siinä. Meidän bändin keski-ikä oli varmaan alle 22, ja he olivat semmoisia kolmi-nelikymppisiä, natsilogoilla ja Suomen leijonilla tatuoituja hormonihirmuja. He lähtivät ajamaan autolla meidän perään ja huusivat: ”Saatte jokainen turpaan, vittu te kuolette tänään”.
– Juostiin hotellin aulaan, joka oli onneksi semmoinen, että siinä oli yölläkin automaattiovet ja turvakamerat. Auto ajaa hotellin oven eteen ja he tajuavat, että jos he tulevat sisälle, siinä on todistajia ja kameroita.
Solonen ei ole pitkään aikaan kokenut vastaavaa uhkaavaa käytöstä, mutta kertoo saavansa tappouhkauksia aina välillä sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen, Instagramin kautta tullut viesti oli pysäyttävä.
– Kyllähän se ensimmäinen tappouhkaus joskus monia vuosia sitten sai mut pariksi päiväksi miettimään ylimääräisiä.
Artistin mukaan uhkailut johtuvat pitkälti siitä, että hän seisoo täysin ja äänekkäästi kaikenlaista rasismia vastaan. Hän on räpännyt aiheesta myös Heikelä Syndroomassa, jonka jälkeen muun muassa hänen Twitter-tilinsä yritettiin hakkeroida. Uhkausten saaminen on kuitenkin Solosen mukaan jokseenkin jopa rutinoitunut.
Jos Solonen saa keikallaan aiheekseen rasismin, hän ei pidättele. Hänen mukaansa löytyy monia ihmisiä, joiden käsitys räpin alkuperästä on varsin vääristynyt.
– Olen kuullut kollegoilta, että joskus DJ-keikoilla jotkut tulevat sanomaan, että miksi soitat jotain "n**kerimusiikkia", pistä JVG:tä soimaan. Ja tyypit ei ymmärrä ehkä, mistä se kulttuuri on lähtöisin. Tuolla on ihmisiä, jotka luulevat, että räppi on jotenkin vaan tullut jostain.
Huippuhetkiin ei pysähdytä
Solonen on tehnyt urallaan paljon, mutta kertoo ettei juuri pysähdy juhlimaan saavutuksiaan. On kuitenkin muutama hetki, joita hän muistelee erityisellä lämmöllä.
Yksi niistä oli, kun vuonna 2011 legendaarinen Wu-Tang Clan esiintyi Helsingissä, ja Solonen oli mukana joukossa, jotka pääsivät lämmittelemään rap-kokoonpanoa sekä esiintymään keikan jatkoilla.
– Se oli Masta Killa, joka halkaisi yleisön käsillään kesken keikan ja tuli heittämään meille kaikille femmat siihen, että nyt on kova meininki.
Toinen tapaus oli, kun Carlos Santana yhtyeineen vieraili Suomessa kesällä 2011. Yhtye saapui Helsinkiin päivää ennen nokkamiestään, ja he etsivät paikkaa, jossa jammailla suomalaisten muusikoiden kanssa. Tuolloin Solonen sai viestin, että pääsisikö hän paikalle.
Mukana oli noin kymmenen vokalistia, joista osa kuului suomalaisen musiikkimaailman huipulle. Jamit kestivät usean tunnin ajan, artistit kävivät lavalla vuorotellen esiintymässä. Tilaisuuden päätteeksi juontaja kysyi, kenet yleisö haluaa nähdä vielä kertaalleen lavalla.
– Sitten jengi alkoi huutaa mun nimeä. Mietin että ei hitto, täällä on niin kovia tekijöitä ja me ollaan vuorotellen käyty tuossa lavalla, ja ne haluaa mut oikeasti. Oli ihan jäätävät paineet ja mietin vain, että nyt täytyy toimittaa.
Mentyään lavalle Solonen meni lukkoon. Hän oli suunnitellut vetävänsä kuuluisimman säkeistönsä, jonka hän esittää usein keikoillaan. Lavalle päästyään hän unohti sen. Jokin Solosen sisällä kuitenkin pakotti hänet toimimaan.
– Nousin suoraan siihen edessä olevan pöydän päälle ja aloin freestylaamaan, otin joltain tyypiltä sellaiset saksalaiset pyöreät lasit ja toiselta kesähatun ja löin ne päähän. Sitten räppäsin 7,5 minuuttia röyhkeää freestylea. Yleisö varmasti luuli, että tämä kaikki kuului esitykseen.
– Loppujen lopuksi tyttöystävät kiipesivät miestensä olkapäille, jengi roikkui Mbarin kattoriipuksista, kaikki huusivat, tamppasivat, riehuivat ja pomppivat. Jengi tulvi mua kohti.
Juuri tällainen hetki on Solosen mukaan parasta, mitä freestylessa voi tapahtua: ensimmäinen onnistuminen tulee heti ja se ruokkii koko loppusuoritusta. Räpin aikana tulee monta hetkeä, jolloin saa yleisön räjähtämään naurusta.
– Se oli freestylessa ehkä elämäni suosikkihetki. Niitä on kuitenkin niin monta, että vaikea sanoa!
Television valtaus
Heikelä Syndroomaan Solonen päätyi muutamien mutkien kautta. Radiojuontajana Jussi Heikelä tuli alunperin tutuksi Soloselle hänen suorittaessaan tuomiotaan totaalikieltäytyjänä Suomenlinnan vankilassa vuonna 2008.
– Siellä vangit opettivat mua kuuntelemaan Heikelää, koska hän oli Radio Rockilla, ja mä olisin alunperin halunnut kuunnella Bassoradiota. Mutta olin että no, en voi oikein sanoa tässä mitään, koska oon uusi täällä.
– Niin sitten tajusin, että ei hitto: tämähän on ihan sairaan hyvää radiota. Heikelä on todella pätevä haastattelija ja kaikin puolin hauska äijä.
LUE MYÖS: Riku Rantala naureskelee saamilleen tappouhkauksille – välitti uutuusohjelmassa ytimekkään viestin
Yhteistyöhön Solonen päätyi lopulta Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kautta. Ehdotus tuli Soloselle kaksikon osittain omistaman tuotantoyhtiö GimmeYaWalletin kautta. Tätä ennen Solonen oli saanut useampia ehdotuksia television puolelta, mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta. Mahdollisuus työskennellä näin kovien tekijöiden kanssa oli loppupeleissä itsestäänselvää.
– Mun on hyvin vaikeaa olla, jos en ole aina sataprosenttisesti ylpeä ja fiiliksissä siitä koko paketista. Kun tuo mahdollisuus tuli että siinä on Heikelä, ketä pidän itseäni paljon parempana radiojuontajana, vaikka itsekin teen neljättä vuotta radiota Ylellä. Sitten vielä Riku ja Tunna taustalla, ketkä ovat nuoruuteni sankareita ja mielestäni oman sukupolvensa päällikköjä.
– Siinä ei tarvinnut kauaa miettiä: hell yeah, tehdään tämä!