Tasan sata vuotta kauppamiehen uralla – Jerkkujen perheyrityksen puurtamisessa on historian havinaa

Jerkun kädessä oleva piippu ei ole mikä tahansa piippu, vaan Suomen tunnetuimman muotoilijan Tapio Wirkkalan suunnittelema piippu.

– Wirkkala teki mielenkiintoisia malleja ja hyvin asiantuntevasti, koska oli itse niin paljon perehtynyt polttamiseen. Meillä oli erittäin miellyttävää yhteistyötä, kun näitä tehtiin, muistelee ysikymppinen Veikko Jerkku.

Wirkkalan piippujen valmistaminen ja myynti loppuivat, kun malleja ei saatu tekoon enää ulkomaisille piipputehtaille. Jerkun historiaa havisevassa toimistossa on lasipöydän sisuksiin taltioitu Tapio Wirkkalan suunnittelemia piipun aihioita. Moneen siis muotoilun suurmies ehti elämänsä aikana tarttua.

Hajuvesiä Ranskasta

Veikon isä Pekka Jerkku aloitti kauppamiehen uran Viipurissa vuonna 1908. Hänen tehtävänsä oli kierrellä moottoripyörällä ympäri Suomea ja kaupitella Chymoksen mehuja. Tuohon aikaan ihmisillä oli kotonaan omat mehunsa ja Pekka oppi, että bisnes ei pyöri helpolla. 

– Kun isä perusti oman toiminimen, kaikkea mahdollista yritettiin myydä koruista lähtien. Firma hankki mm. Ranskasta hajuvesiä isoissa astioissa, mitkä sitten pullotettiin itse pieniin pulloihin ja myytiin, valottaa Jerkku sen ajan kaupankäyntiä.

Jerkun äiti Liisi oli firmassa mukana ja kiersi kauppamatkustajana ympäri Suomea myymässä milloin mitäkin.

Sodan jälkeen, kun yrityksen toiminta aloitettiin uudelleen nollasta, Jerkut keräsivät pikku hiljaa edustuksia ja myivät kaikkia itäblokkilaisista leluista tohvelin tupsuihin.

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa varsinkin länsimaissa ja myytävää oli vaikea hankkia.

– Viisikymmenluvun puolivälissä päätimme sitten keskittyä tupakka-alan tuotteisiin. Jätimme lähes kaiken muun. Siihen aikaan Suomessa oli vielä kolme tupakkatehdastakin. Myytiin paljon aina 90-luvulle saakka, kertoo Veikko Jerkku.

Ja Veikko, tyttärensä ja poikansa kanssa myyvät edelleen kaikkea tupakointiin liittyvää, mutta ei tupakkaa.

– Yksi pitkän ajan hitti on ollut varusmiesten sytkärit. Edelleen hommaamme joukko-osastojen tunnuksilla varustettuja sytyttimiä, joita myydään sotilaskodeissa ympäri Suomea, valottaa Jerkku liiketoimintaansa.

Piippu Britannian pääministerille

Virkeä toimitusjohtaja kaivaa kirjeen vuodelta 1975. Se on lähetetty Lontoosta osoitteesta Downing Street 10.

– Yksi hienoja hetkiä uralla on ollut, kun pyynnöstä etsimme piipun Englannin pääministeri Harold Wilsonille, hymyilee Jerkku.

Suomen ulkoministeriö oli saanut Helsingissä ETYK huippukokouksessa Wilsonilta kyselyn, olisiko heillä mitään mahdollisuutta hankkia hänelle Lillehammerin piipputehtaan määrättyä mallia. Tehdas oli lopettanut toimintansa, ja piippuja ei ollut enää missään saatavissa.

Kovana piippumiehenä tunnettu Wilson oli tykästynyt juuri tähän piippuun ja hän kyseli nyt apua pohjoismaisilta ystäviltään.

– Ulkoministeriö kääntyi meidän puoleemme. Olimme edustaneet Suomessa Lillehammeria ja löysin tämän piippumallin varastosta, kertoo Jerkku ylpeänä.

Wilson sai piippunsa ja ulkominiasteriö kehukirjeen sekä kuuluisan englantilaisen Dunhills -piipun vastalahjaksi.

Veikko Jerkku taas sai Wisonin kirjeen ulkoministeriöltä ja säilyttää sitä nyt pöytälaatikossaan kaikkien muiden sadan vuoden aikana kertyneiden muistojen kanssa.

Kauppamies ja urheilun ystävä

Jerkun matka yrittäjänä ja ihmisenä on mielenkiintoinen. Hän syntyi Viipurissa, muutti sodan jaloista evakoksi Leppävirralle ja sitten hän asettui Helsinkiin. Yrittäjä Jerkku on ollut siitä asti, kun ryhtyi ennen sotia isänsä pyörittämän firman juoksupojaksi.

– Aika pitkään on tullut oltua, myhäilee virkeä ysikymppinen.

Jerkku muistaa edelleen tarkkaan ensimmäisen matkansa, kun hän palasi takaisin Viipurin. Kaupunki näytti kurjalta. Mutta siitä huolimatta -  koti on koti.

– Viipuri on paras paikka. Olen käynyt siellä sotien jälkeen yli 20 kertaa ja lähden taas viikon kuluttua reissuun, Jerkku kertoo.

Rintamalla Kannaksella

Veikko Jerkun ikäluokka oli nuorin, joka lähti sotaan  Karjalan Kannakselle suoraan varusmiespalveluksesta. Kannakselta joukko sitten vetäytyi Sortavalaan ja lopulta siviiliin. Veikko Jerkku arveli, että nyt sotiminen loppui.

– Sen jälkeen tuli tieto, että edessä saattaa olla lähtö Lapin sotaan. Sinne en sitten joutunut, koska ikäluokkani oli nuorin, jota ei Lappiin määrätty. Mutta pian kerrottiin, että rintamakokemuksesta huolimatta, jouduin vielä vuodeksi jatkamaan varusmiespalvelustani, muistelee Jerkku.

Jerkku ja sukulaiset muuttivat sodan jälkeen lopulta Munkkiniemeen. Liiketoiminta piti aloittaa uudelleen nollasta, mutta tulosta alkoi syntyä, kun maata kierrettiin kauppahommissa tiheään tahtiin.

Helsingin olympiakisoissa maahockeyjoukkueen varamiehenä

Urheilu on ollut Jerkulle aina rakas harrastus. Surullisin mielin hän seurasi Rion olympiakisojen suomalaismenestystä.

– Kun olympiakisat järjestettiin vuonna 1952 Helsingissä, olin Suomen maahockeyjoukkueen varamiehenä, kertoo Jerkku.

Maahockey kuului jo silloin kisojen ohjelmaan. Myös isäntämaan piti saada joukkue jalkeille tässä täysin uudessa lajissa.

Veikko Jerkku oli perustamassa uutta liittoa Suomeen vuonna 1950. Joukkue rakennettiin sitten kisoihin. Siihen saatiin mukaan Suomen eturivin jääpalloilijoita ja pesäpalloilijoita. Näin pääsi myös isäntämaa näyttämään kykyjään maahockeissa.

Jerkku oli myös perustamassa koripallossa mainetta niittänyttä munkkiniemeläisseuraa Torpan Poikia ja Munkkiniemen Voimailijoita.

– Ennen tehtiin vapaaehtoistyötä ja saatiin tulosta aikaan. Jukka Uunila ja Kallu Tuominen olivat urheilumiehiä parhaasta päästä, arvioi Veikko Jerkku.

Jerkun aika menee arkisin edelleen firmansa pyörittämisessä, mutta kuntoaan hän hoitaa viikonloppuisin kävelylenkeillä.