Eurooppalaisten maiden puolustusvoimat on organisoitu ja varustettu sillä olettamuksella, että sodankäynnissä ilmaherruus saavutetaan nopeasti.
Pääosa eurooppalaisten Nato-maiden ilmavoimista ei kuitenkaan ole sellaisessa kunnossa, että ne helposti saavuttaisivat Venäjää vastaan käydyssä sodassa ilmaherruuden, varoittaa brittiläisen RUSI:n (Royal United Services Institute) tutkija sekä Norjan ilmavoimien akatemian professori Justin Bronk RUSI:n tuoreessa raportissa.
Bronk painottaa, että Venäjä pysyy näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana Euroopan vihollisena, ja todennäköisesti pyrkii kasvattamaan asevoimiensa suorituskykyä Ukrainan sodan päättymisen jälkeen.
Tässä työssään se saa todennäköisesti apua Kiinalta, mikä kasvattaisi keskipitkällä aikavälillä Venäjän uhkaa merkittävästi.
Samaan aikaan Yhdysvaltain huomio ja sotilaalliset resurssit keskittyvät aiempaa enemmän Kiinan uhan torjumiseen.
Bronk listaa raportissaan kolme merkittävää ilmavoimien kehityskohdetta.
Lue myös: Tällainen on maailman suosituin hävittäjä F-16
"Ruotsi ja Suomi tarjoavat esimerkin"
Ensimmäinen näistä on ilma-aseen keskittäminen pieneen määrään lentotukikohtia, jotka taas on vain rajoitetusti varustettu vahvoilla lentokonesuojilla sekä ilmatorjuntajärjestelmillä.
Tämä lisää haavoittuvuutta Venäjän pitkän kantaman ohjusiskuille. Korjausliike vaatii paitsi tukikohtaverkoston hajauttamista, mutta myös suojarakennusten ja ilmatorjunnan kohentamista.
Näiden kolmen keinon yhdistelmää voidaan soveltaa eri maiden tarpeiden mukaisesti.
– Ruotsi ja Suomi tarjoavat esimerkin ilmavoimista, jotka ovat paljon vähemmän haavoittuvia kuin monien Nato-maiden joukot. Kaikkia maiden varusteista tai toimintatavoista ei voi universaalisti soveltaa, mutta paljon oppimista kyllä olisi, Gripen-hävittäjien hajautettuun operointiin Ruotsissa taannoin tutustunut Bronk kirjoittaa.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
2:14
Toinen tärkeä kehityskohde on ilmavoimien kalusto- ja henkilöstöresurssien suuntaaminen takaisin kotimaan puolustukseen sen sijaan, että niitä käytettäisiin terrorismin vastaisessa taistelussa, kriisinhallinnassa tai muissa vastaavissa tehtävissä.
Kolmas suuri huolenaihe on Bronkin mukaan se, että eurooppalaisilla Nato-mailla ei ole tarpeeksi asiantuntemusta saati aseita laajamittaiseen vihollisen ilmapuolustuksen tukahduttamiseen tai tuhoamiseen.
– Liikuteltavien ilmatorjuntaohjusjärjestelmien tappavuus molemmilla puolilla Ukrainan rintamaa on tärkeä muistutus siitä, miten käy jos ilmapuolustusta ei saada lamautettua, tutkija painottaa.
Ilman tällaista kykyä Nato-maat eivät saavuta ilmaherruutta Venäjää tai edes vähemmän kehittynyttä vastustajaa kuten Irania vastaan taisteltaessa.
Mikäli ilmaherruutta ei saavuteta...
Bronk painottaa, että tehtävään sopivaa aseistusta kyllä on olemassa, esimerkiksi GBU-53/B Stormbreaker -liitopommi, SPEAR 3 -risteilyohjus sekä tutkasignaaliin lukittuva AARGM-ER-ohjus. Ilma-aluksista viidennen sukupolven F-35-hävittäjä olisi hommaan omiaan.
Tarvittava määrä aseistusta sekä koulutusta ja harjoittelua vain tulee sangen kalliiksi. Bronkin mukaan olisi kuitenkin ratkaisevan tärkeää, että ainakin jotkut Nato-maiden suuremmista ilmavoimista ottaisivat tämän roolin hoitaakseen.
Mikäli Nato-maat siirtyisivät sellaiseen sodankäyntiin, jossa ilmaherruutta ei edes pyritä saavuttamaan, se vaatisi Bronkin mukaan puolustusliiton joukkojen täydellistä uudelleensuunnittelua. Silloin sodankäynti perustuisi suureen määrään tykistöä, panssariajoneuvoja sekä jalkaväkeä.
Bronkin mukaan vaihtoehto tulisi kuitenkin poliittisessa, taloudellisessa ja demografisessa mielessä merkittävästi kalliimmaksi kuin Nato-maiden ilmavoimien kehittäminen.
2:16