Sotahevonen

Sotahevonen on huikean komea mutta harmittavan hampaaton Hollywood-spektaakkeli.

Steven Spielbergin kuuden Oscarin ehdokaselokuvalle on olemassa selvä kohderyhmä: katsojat, jotka pitävät hevosista niin paljon, että heitä ei häiritse edes Hollywood-elokuvan pateettis-emotionaalinen osoittelevuus. Sotahevonen on häpeämättömän nostalginen seikkailu, niin hyvässä kuin pahassa.

Tintin seikkailut on hädin tuskin lopettanut teatterikierrostaan, kun jo päälle painaa uutta Spielbergiä. Seuraavakin elokuva on jo jälkituotantovaiheessa. Mestari tosin tunnetaan tuotteliaana miehenä, jonka luovalta liukuhihnalta pukkaa hämmästyttävän tasalaatuista tavaraa.

Michael Morpurgon 30 vuoden takaiseen nuortenkirjaan ja siitä 2000-luvulla tehtyyn näytelmään perustuva Sotahevonen ei ole mikään tusinapläjäys. Elokuvana se on modernin ja vauhdikkaan Tintin suoranainen antiteesi. Spielbergin hovikuvaaja Janusz Kaminski hyväilee katsojan silmiä henkeäsalpaavan komeilla panoraamoilla, joiden eeppisyys on seesteistä sukua John Fordin Irlanti-draamojen vihreille laaksoille.

Eletään 1910-lukua. Köyhän perheen poika Albert (Jeremy Irvine) kasvattaa isänsä (Peter Mullan) huutokaupasta ostamasta täysverisestä orista komean ratsun ja työhevosen.

Vuokraviljelijän perheellä ei kuitenkaan ole varaa pitää Joeyksi ristittyä kallista hevosta, vaan se myydään ensimmäiseen maailmansotaan marssivan brittiarmeijan palvelukseen. Poika ja hevonen joutuvat eroon toisistaan.

Joeyn sykähdyttävä vaellus halki rintamalinjojen alkaa. Viisas ori kohtaa seikkailuja ja erilaisia ihmisiä, joita viattoman luontokappaleen kohtalo koskettaa. Myös Albert joutuu ennen pitkää rintamalle, minkä jälkeen jännitetäänkin sitten eläimen ja isännän tunteikasta jälleennäkemistä.

Vaikka hevonen on toki komea elikko, on niitä lähemmin tuntemattoman vaikea tempautua elokuvan emootioiden vietäväksi. Ensinnäkin elokuva on aivan liian pitkä: kahteen ja puoleen tuntiin on sullottu liikaa ihmiskohtaloita, joiden pateettinen käsittely alkaa vetää paikoin lähes tahattoman komiikan puolelle.

Seabiscuit – amerikkalainen legenda (2003) -elokuvan nimiratsua esittänyt Finders Key ”näyttelee” myös Joeyn roolin. Tai oikeammin pääosan siitä, sillä kuvauksissa käytettiin peräti neljäätoista eri hevosta.

Vanhanaikaisista elokuvaseikkailuista pitäville Sotahevonen saattaa hyvinkin olla suoranainen rukousvastaus, mutta muut katsojansa se saa kyllä kuiskaamaan: ”Lassie, tule takaisin”. Jos kerran lähdetään live action -eläinten inhimillistämisen linjalle, niin tehdään se sitten kanssa kunnolla.

Teksti: Outi Heiskanen