Sitä en anna ikinä anteeksi!

− Lapseen kohdistuvat väkivalta taitaa olla ainoa asia, jota en antaisi anteeksi, tuumii 30-vuotias Sara. − En ruumiillista enkä henkistä väkivaltaa, sillä lapselle ei ole keinoja paeta kumpaakaan eikä välttämättä maailmasta muuta kokemusta, jota vastaan peilata asioita.

− Itse roikuin ennen lasta vuosia väkivaltaisessa suhteessa ja annoin miehelle aina vain anteeksi. Se oli klassinen tapaus, uskoin syvästi siihen, että pystyisin rakkaudellani parantamaan juoppohullun, ja kun en pystynyt, vian täytyi olla siinä, että rakastin vieläkin liian vähän. Kun sitten kierin tappelun aikana alkuraskaudessa portaat alas toisesta kerroksesta ja olin vähällä saada keskenmenon, ensiavun väki toimitti minulle keskusteluapua, Sara jatkaa.

− Hain tavarani, kun mies oli reissuillaan. Sen koommin en ole niillä kulmilla käynyt eikä "suuri rakkautenikaan" ole välittänyt edes soittaa, vaikka tiesi lapsesta.

Lasten puolella ja puolesta

Lapset ovat etusijalla myös tokaluokkalaisen äidin, 28-vuotiaan Ninan ajatuksissa:

− En antaisi anteeksi lasteni tahallista väärinkohtelua. Varsinkin pikkukoululaisten mielissä opettaja on niin suuri auktoriteetti, että kaikki mitä hän sanoo, tuntuu Jumalan sanalta.

− Omassa lapsuudessani kyläkoulun opettaja kosti oppilaalle, kun oli hävinnyt virkataistelussa tämän isälle. "Täällä koulussa on tehtävä töitä, että pärjää, täällä ei mennä läpi vippaskonsteilla, vaikka vanhempasi niitä harrastavatkin", hän saattoi sanoa syyttäessään poikaa aiheetta lunttaamisesta, tai "Kyllä on helppo huomata, ettei teillä kotona arvosteta käytöstapoja", kun pojalta kaatui vahingossa maitolasi, Nina sanoo surullisena.

− Omalle lapselleni luulin pystyväni antamaan anteeksi kaiken, sanoo puolestaan 54-vuotias Tuula itkun kiertyessä vieläkin silmännurkkiin.

− Kestin aina vain pahenevat uutiset näpistyksistä, varkauksista, pahoinpitelyistä ja lopulta linnatuomiostakin.

− Kävin katsomassa ja toimitin rahaa ja ruokaa. Mutta minun mittani täyttyi siinä vaiheessa, kun kuulin pojan tappaneen ihmisen ihan vain viinarahaa saadakseen. Sitä en pystynyt enää antamaan anteeksi. Viimeisen kerran puhuin hänelle oikeussalissa, sanoin haluavani unohtaa hänet, koska hän oli halunnut polkea lokaan kaiken, mikä oli koskaan ollut minulle tärkeää, Tuula summaa.

Pettäjän tiellä ei anneta anteeksi

− Anteeksiantamisessa minun rajani menee pettämisessä, sanoo Tapio, 42. − Kaiken muun varmaan olenkin antanut anteeksi, sillä haksahdan aina vääränlaisiin naisiin. Yksi tyhjensi talon ollessani työmatkalla, toinen ei tullut toimeen poikani kanssa ja kolmas huoritteli äitiäni joulupöydässä. Kaikille annoin aikanaan uuden tilaisuuden, montakin uutta tilaisuutta, mutta jutut kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.

− Sitten on ollut niitä tapauksia, jotka haluavat monta miestä yhtä aikaa. Yksikin nyyhkytti, että miehet ovat niin sikoja, että pitää turvata selustansa: jos yksi jättää, niin on toinen varalla. Mutta miksi ihmeessä niitten sikojen kanssa sitten pitää ehdoin tahdoin olla? Siihen rouvalla ei ollutkaan vastausta. Olin kai hänelle lähinnä jonkinlainen kävelevä lompakko, Tapsa kuittaa huumorilla mutta katkeruuden häivä äänessään.

− Siinä vaiheessa kun vihreämpi ruoho on alkanut houkutella, olen näyttänyt naiselle ovea. On myös aivan turha kysyä, onko suuteleminen tai tanssiminen pettämistä vai vasta sänkyyn meno, sen ratkaisee kukin pari itse. Kyllä sen itse tietää, mitä sydämessä liikkuu, Tapsa tuumii.

Samoilla linjoilla on periaatteessa 26-vuotias Kristiina. − Kaiken muun antaisin nykytilanteessa anteeksi paitsi tietysti ihan murhan tai pettämisen. Vieraassa sängyssä ei ole mitään lieventäviä asianhaaroja. Paras miettiä etukäteen, mikä parisuhteessa riittää, ja valita kumppaninsa sen mukaan.

− Jos mies ei pysty sitoutumaan edes yhteen ihmiseen, niin miten voisi kuvitella, että hän myöhemmin sitoutuisi vaimoon ja lapsiin? Ei siis ole mitään syytä antaa anteeksi ja aloittaa taas alusta: kerran pettäjä, aina pettäjä. Mitä nopeammin sen tajuaa, sen vähemmän se tekee kipeää.

Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Shutterstock