Miksi juuri minä? oli ensimmäisiä asioita, joita virolahtelainen Sirkka-Liisa Kouki pohti maatessaan Kotkan keskussairaalassa joulun alla vuonna 1989. Ajatus siitä, ettei hän kävelisi enää ikinä, oli lähes sietämätön kestää. Mutta kun on pakko, ihminen pystyy vaikka mihin.
– Älä sitten tee siitä mitään nyyhkytarinaa, Sirkka-Liisa Kouki sanoo ja nauraa.
Sirkka-Liisan tytär Suvi on ottanut hänen tietämättään yhteyttä Studio55.fin toimitukseen ja pyytänyt tekemään jutun äidistään, jota pitää todellisena selviytyjänä. Sirkka-Liisa itse ei tekisi itsestään ja elämästään niin suurta numeroa, mutta suostuu kuitenkin haastatteluun, mikäli toimittaja lupaa täyttää nyyhkyttömyysehdon.
Mutta selviytyjä Sirkka-Liisa ehdottomasti on. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen 34-vuotiaana, kesken elämänsä ruuhkavuosien. Perheen uusi omakotitalo oli juuri valmistunut, lapset olivat pieniä, työ pankkivirkailijana piti kiireisenä ja paikka kunnanvaltuustossa vei ison siivun vapaa-ajasta. Kaikki muuttui silmänräpäyksessä, kun hänen kuljettamansa auto suistui tieltä marraskuun 25. päivänä vuonna 1989.
Punainen mytty pellolla
– Oli liukasta, ja tie oli osittain mustan jään peitossa. Muistan ajaneeni ulos tieltä, ja sitten heräsin pellolta, Sirkka-Liisa muistelee tuota elämänsä mullistanutta päivää.
Hän ei tiedä, kuinka kauan hän joutui odottamaan apua. Oli pimeää, eivätkä ohi ajaneiden autojen kuljettajat huomanneet häntä. Lopulta eräs nuori mopoilija kiinnitti huomiota pellolla olevaan punaiseen myttyyn. Tuo mytty oli vakavasti loukkaantunut Sirkka-Liisa.
Seurasi puolen vuoden hoitojakso ensin sairaalassa ja sitten kuntoutuskeskuksessa. Oli selvää, että Sirkka-Liisa ei enää koskaan kävelisi. Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin.