Satu eli hyvin traumaattisen lapsuuden, jota sävyttivät isän alkoholismi ja väkivaltainen käytös. Hänen dissosiaatiohäiriötään hoidettiin vuosia psykoosina ja masennuksena.
– Silloin minä olen poissa. Jotakin muuta on tilalla.
Näin Satu Martikainen, 46, kuvailee dissosiaatiohäiriötään. Dissosiaatiohäiriö on Martikaisen tapauksessa sitä, kun hänen mielensä pirstaloituu.
– Omalla kohdallani kuvaisin sitä niin, että traumamuistot ja trauma ovat minussa, mutta minä en tällä hetkellä tiedä sitä. Laukaisevien tekijöiden, eli triggereiden, avulla trauman muisto valtaa minut kokonaan.
Esimerkiksi kotonaan Satu, aikuinen nainen, tietää, että kaikki on hyvin. Sitten jokin laukaisee traumakokemuksen hänessä. Triggeri voi olla jokin sana, haju, muisto tai esine, jonka hän näkee. Sitten todellisuus muuttuu pelottavaksi.
– Vaikka tiedän, että olen täällä tänään, elän mielessäni sitä samaa kauhua lapsuudesta. Nämä ovat todella vaikeita asioita, päästä pois siitä tilasta. Vaikka minä ymmärrän, että nykyään on turvallista, eikä tarvitse pelätä, minun mieleni ei tiedä sitä.
Dissosiaatiohäiriö
Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi.
Dissosiaatiohäiriön oireita ovat esimerkiksi itsen vieraaksi tunteminen, ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta. Vaikea-asteisempien dissosiaatiohäiriöiden taustalla ovat usein lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset kokemukset.
Lähde: Terveyskirjasto.fi
"Pystyin haistamaan, juoko minun isäni"
Satu eli hyvin traumaattisen lapsuuden, jota sävyttivät isän alkoholismi ja väkivaltainen käytös. Kotonaan Satu eli pelon ja väkivallan pelossa.
– Se oli todella kauheaa aikaa. Ei pieni lapsi ymmärrä, että on olemassa mitään muunlaista.
Väkivallan pelko oli kotona jatkuvaa. Satu muistaa lapsuudestaan vain välähdyksiä sieltä täältä.
– Minulle oli kehittynyt sellainen eriskummallinen taito. Meillä oli iso omakotitalo, ja kun tulin koulusta kotiin, kun aukaisin oven, pystyin sitten haistamaan, juoko minun isäni ja onko hän humalassa. Se ei ollut alkoholin haju. En osaa edes kuvailla sitä, Satu sanoo.
Jos juomisen haju tuntui ilmassa, Satu piiloutui huoneeseensa.
Kotiin kutsuttiin poliisit harvoin. Sadun mukaan äiti kertoi lapsille, miten ”sitten isä ainakin tappaa”. Lasten tehtävä oli suojella äitiä, joka Sadun mukaan huusi piilossa olevia lapsia apuun kauhujen keskellä.
Sadulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, yrittikö hän kertoa kotioloistaan kellekään. Hän kuitenkin uskoo, että muut tiesivät.
– On hämmästyttävää, jos esimerkiksi kotini tilanteesta ei kylässä olisi tiedetty. Kaikki tiesivät toistensa asiat. Huuto ja tappelu kantautuivat kyllä kauas.
Ainoa päivä, jolloin kotona ei tarvinnut pelätä, oli joulu. Kun Satu jouluaamuna heräsi, tunnelma oli rauhallinen, turvallinen.
– Tiesi olevansa turvassa. Että tänään ei tapahdu mitään pahaa. Silloin vanhempani tekivät parhaansa. Järjestivät lapsilleen joulun. Silloin ei tarvinnut pelätä, että isäni juo. Sinä yhtenä päivänä panostettiin jouluun, että se on kaikille mukava päivä.
Koulussa Satu ei loistanut: hän ei kyennyt keskittymään, ja vaikka olisikin kyennyt, toisinaan hän ei ymmärtänyt tehtäviä.
– Olin myös koulukiusattu ala- ja yläasteen ajan. Tavallaan en ollut turvassa kotonani, mutten myöskään koulussa.
Koulussa Satu kehitti ympärilleen kovan kuoren. Sen läpi lapsen pelkoa ja hätää ei nähnyt kukaan.
– Ehkä ei arvattu, miten syvästi kärsin.
"Yksi aamu en päässyt enää sängystä ylös"
Elokuun 23. vuonna 2004. Satu muistaa vieläkin päivän, jona hänen elämästään päättyi yksi luku.
– Siihen aikaan olin työelämässä, ja oli valtavan rankka vuosi takana. Yksi aamu en päässyt enää sängystä ylös, ja jouduin suljetulle osastolle.
Satu vietti osastolla kolme viikkoa. Hänellä diagnosoitiin vakava masennus.
– Jälkeenpäin olen sitten miettinyt, että ei vakavasta masennuksesta noin vain toivuta kolmessa viikossa. Silloin lähdettiin ymmärryksestä, että lääkkeet auttoivat. Se minun oireiluni vain kiihtyi ja kiihtyi, voin todella huonosti.
Oireiden perusteella Sadulle diagnosoitiin vaikea kaksisuuntainen mielialahäiriö. Koska dissosiaatiohäiriön oireet voivat olla hurjia ja muistuttaa skitsofreniaa tai psykoosia, myös Satua hoidettiin psykoosin vuoksi.
Oikeasti mitään psykoosia ei ollut.
Ensin kokeiltiin yhtä lääkitystä, sitten toista. Kolmatta.
– Voisi sanoa, että kaikki markkinoilla olevat psykoosi-, masennus- ja mielialalääkkeet on kohdallani käyty läpi. Niitä oli monta päällekkäin yhtä aikaa. Se ei auttanut. Olin suljetulla aivan jatkuvasti. Epätoivo omasta tilanteesta oli valtava.
Työ oli aina ollut Sadulle valtavan tärkeä osa elämää. Jo 16-vuotiaana työelämään astunut nainen ymmärsi nyt olevansa työkyvytön. Hän ei koskaan enää palaisi töihin.
– Se oli valtavan musertavaa. Itsesyytökset sairastumisesta olivat aivan valtavia. Ne eivät tulleet pelkästään minulta itseltäni. Kuulin ympäriltäni, esimerkiksi vanhemmiltani, että tämä on oma vika, olen omaa syytäni ja omilla teoillani sairastunut, Satu muistaa.
Myös osa terveydenhuollon henkilökunnasta suhtautui Satuun huonosti. Kuin hän olisi ollut väärällä tavalla sairas, ei sellainen kiltti potilas, joka reagoi mukavasti lääkkeisiin. Terapiaa hänelle ei useisiin vuosiin tarjottu.
Nyt nuo vuodet ovat Sadun mielessä suurilta osin sumua. Tapahtumia hän on lukenut epikriiseistään. Nyt, jälkikäteen, Sat on pohtinut sitä, millaista olisikaan ollut saada oikeanlaista apua heti.
– Kaikkein vaikein asia minulle on, että minulla on kaksi lasta, joilla ei yhtenäkään näistä vuosista ollut turvallista äitiä, jonka he olisivat tarvinneet kipeästi lähelleen. Se on minulle kaikista vaikein asia.
Ammattilaisille hän toivoisi lisää ymmärrystä traumoista, sekä empatiaa potilaita ja heidän tuskaansa kohtaan.
– Empatialla on valtavan suuri merkitys, se rauhoittaa potilasta, kun vastassa ei olekaan valtava, pelottava auktoriteetti, lääkäri tai hoitaja, joka sanelee kylmästi, mitä tehdä ja kuinka olla. Olen kohdannut julkisen puolen psykiatriassa myös sellaisia henkilöitä, jotka pystyivät kohtaamaan tuskani, ja minut rikkinäisenä. Heistä on hyvin lämmin muistikuva. Sellaisia kohtaamisia toivoisin lisää terveydenhuoltoon. Ymmärrystä siitä, että se potilas ei tahallaan oireile. Siihen on jokin syy.
Vaikka satunnaisia hyviäkin kokemuksia oli, oikeanlaista apua ei löytynyt. Satu oli jatkuvasti suljetulla osastolla. Toisena selviytymiskeinona toimi alkoholi.
– Lapseni asuvat isänsä luona ja se on todella hyvä asia, koska itse en pystynyt noina vuosia äiti olemaan. Mikä tilanne olisi, jos olisin päässyt oikean hoidon piiriin heti alusta alkaen? Se on vaikea asia: olisiko minun lapsillani ollut turvallinen äiti?
"Terapiani ansiosta minä olen tässä tänään"
Satu kokee saaneensa ensimmäisen kerran aidosti apua silloin, kun hän pääsi traumaterapiaan.
– Se oli ratkaiseva muutos. Soisin, että monella muullakin ihmisellä olisi mahdollisuus päästä terapiaan. Terapian avulla minä muutun, en odota enää, että muut muuttuvat. Terapiani ansiosta minä olen tässä tänään, Satu kuvailee
– Kaikkea ei pysty pelkällä lääkityksellä auttamaan. Terapia on niin tärkeää, ja tällä hetkellä valitettavan vaikeasti saatavilla.
Nyt Satu on palannut takaisin työelämään. Se herättää valtavaa kiitollisuutta. Muistikatkoksia hänellä on edelleen, mutta toiveena olisi päästä niistä lopulta kokonaan eroon.
Dissosiaatiohäiriö on edelleen vahvasti osa Sadun arkea: joskus kotoa on vaikeaa lähteä, koska mieli jankuttaa, ettei Satu osaa kuitenkaan tehdä töitä.
– Pahimmillaan häiriö näkyy sillä tavalla, että muutun ihan kokonaan toiseen tilaan. En ole tällainen sosiaalinen, mukava ja työkykyinen Satu, vaan saatan olla toisessa tilassa, jossa en ymmärrä, miten tehdään töitä. Silloin koen, että epätoivo ja se kauhu, syvä pimeys, on jatkunut aina, ja se tulee myös jatkumaan aina, Satu kuvaa.
Kun dissosiaatio ottaa Sadun valtaansa, hän ei muista, että joskus asiat ovat olleet hyvin. Jäljellä on vain kauhu.
– Ne tilanteet ovat todella pelottavia. Sitä ei pysty itse hallitsemaan. Pitkäkestoinen, kompleksinen trauma on pirstonut minut osiin. Minussa olevat osat havainnoivat tilannetta jollakin eri tavalla. Minä havainnoin näin, mutta joku osa minua havainnoi maailmaa aivan eri tavalla. Tätä on aika vaikeaa selittää.
Lapsuudenperheeseensä Satu ei ole ollut yhteydessä yli vuoteen. Rajojen pystyttäminen oli välttämätöntä. Niiden myötä napanuora kotiin on katkennut.
– Elän omannäköistä elämää. Teen niitä asioita, joita minä haluan tehdä. Minä olenkin aikuinen, minä voin päättää minusta, elämästäni, ajatuksistani. Aiemmin olin ollut jotenkin vielä napanuoralla kiinni. Olin 45-vuotias, mutten koskaan aikuistunut.
Vuoden ajan hän on elänyt omaa elämäänsä, sellaista Satun näköistä. Ihaninta on ollut ymmärtää, että aikuinen saa päättää omista asioistaan.
– Pystyin päättämään esimerkiksi siitä, että vaihdoin sukunimeni. Minä pystyin tekemään sen. Ymmärsin sellaisenkin asian, että uskonto ei ole ollut missään vaiheessa minulle tärkeä asia. Ymmärsin, että minähän voin erota kirkosta, koska tämä on minun elämäni. Ja niin tein.
Lapsuudessa uskonto oli perheelle tärkeää. Jo lapsena Satu kuitenkin muistaa kyseenalaistaneensa Jumalaa.
– Minulla on muistikuva siitä, kun on opetettu rukoilemaan, ja että Jumala auttaa. Minä rukoilin sitten aivan valtavasti, että isäni opettaisi juomisen, ja että olisi turvallista, että se kaikki muuttuisi. Ja se Jumala ei sitten kuullutkaan minua. Mitä pieni lapsi voi ymmärtää? Joko Jumalakin vihaa minua, tai sitten Jumalaa ei ole olemassa. Ne olivat niitä pienen lapsen ajatuksia.
Nyt kaikki on toisin. Satu ei tunne olevansa 46-vuotias, vaan kuin kolmekymppinen, päivästä toiseen.
– Minulle ei voi kukaan sanoa, että sinä elät väärännäköistä elämää, ei noin saa ajatella, pitää tehdä näin. Tämä on minun elämäni, ja minulla on lupa elää juuri minun näköistäni elämää.
Kysymystä siitä, onko hän antanut perheelleen anteeksi, Satu miettii hetken.
– Anteeksi antamisen käsitän hieman eri tavalla. Olen terapian myötä ymmärtänyt, että heille on omassa lapsuudessaan tapahtunut jotakin sellaista, mikä on rikkonut heidät. He eivät tavallaan olleet syyllisiä omaan tilanteeseensa. Anteeksianto on minulle sitä, että ymmärrän heitä. En ole enää katkera, en vihaa. Ymmärrän heitä ja sitä, mitä on tapahtunut. En tunne enää katkeruutta heitä kohtaan, koska ymmärrän, kuinka trauma siirtyy sukupolvelta toiselle.
Niin monesta asiasta on mahdollista selviytyä
Nyt Satu kouluttautuu kokemusasiantuntijaksi. Mielenterveysmessuilla 21.11.2017 hän kävi kertomassa tarinansa julkisesti.
Lisätietoa:
Muutakin tärkeää on meneillään. Satu on ollut mukana perustamassa Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:tä. Se on Suomen ensimmäinen aiheeseen perehtynyt yhdistys.
– Oman kokemukseni mukaan tällä hetkellä Suomessa terveydenhuollossa ei ole traumaymmärrystä. Haluamme levittää tietoa traumasta, sekä asiantuntijoiden että kokemusasiantuntijoiden avulla. Tulossa on myös vertaistukea.
Muille saman kokeneille Satu haluaisi antaa toivoa. Kertoa, että niin monesta asiasta on mahdollista selviytyä.
– Vertaistuki on todella tärkeä asia. Kun ensimmäistä kertaa tapasin vertaisihmisiä, minusta tuntui, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni normaali. Vertaisihmiset ymmärtävät minua, ja minä heitä. Sellaisten ihmisten kanssa on helppo puhua. Ei tarvitse hävetä omaa, kokemaani erilaisuutta, koska tiedän, että he kärsivät samoista oireista. Tunne on sellainen, aivan kuin olisi tullut kotiin.