Millaisiin asioihin elämä kiteytyy, kun tietää kuolevansa? Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän sairaalapastori Marja-Leena Tahkola kuuntelee saattohoitopotilaita heidän viimeisinä hetkinään.
Näinkö tämä nyt meni? Siinä ihmetys, jota Marja-Leena Tahkola on todistanut saattohoito-osastolla työskennellessään.
– Monet saattohoitopotilaat surevat sitä, että elämä jää kesken. Heistä tuntuu tuskalliselta joutua jättämään tämä elämä. Olisi ollut vielä niin paljon tekemistä, Tahkola sanoo.
Ajatus siitä, että itseä ei enää ole, pelottaa.
– Kukapa nyt ei pelkäisi, kun ei voi olla varma, mitä kuolemasta seuraa. Usein pelätään myös itse kuoleman tapahtumaa ja siihen mahdollisesti liittyvää kipua, yksinäisyyttä tai tukehtumisen tunnetta. Ja onhan kuolema tuntematon. Monelle tuo lohtua Raamatun kuvaus siitä, miten taivaassa on ihanaa eikä kipua ja murhetta, mutta järjellisesti asiasta ei voi tietää.
Eikä sairaalapapiltakaan sellaista odoteta.
– Ihmiset eivät kaipaa sitä, että vastaisin suoraan kysymyksiin. He kaipaavat sitä, että uskallan istua viereen ja ottaa ne kysymykset vastaan. En voi ottaa toisen tuskaa, kipua ja kärsimystä pois, mutta voin olla läsnä. Yhdessä voimme sitten miettiä niitä tärkeitä kysymyksiä.
Että on joku, jolle kertoa
Ne, jotka eivät vielä ole liian kipeitä tai väsyneitä, käyvät sairaalapapin kanssa mielellään läpi omaa elämäänsä sekä suhdetta itseen, läheisiin ja Jumalaan.
– Se, että on joku, jolle kertoa, miten elämä on mennyt, näyttää olevan todella tärkeää, Tahkola sanoo.
Suuria menestyksiä kuolemansairaat muistelevat hyvin harvoin.
– Työsaavutukset ja taloudellinen menestyminen oikeastaan menettävät merkityksensä elämän lähetessä loppuaan.
– Jos ihmiset jotakin katuvat, niin yleensä sitä, etteivät he omasta mielestään ole olleet riittävän paljon läheistensä kanssa. Jos he saisivat elää elämänsä uudestaan, niin he tekisivät vähemmän töitä eivätkä kiinnittäisi niin paljon huomiota rahaan tai materiaan vaan antaisivat enemmän aikaa perheelle ja ystäville.
