Pienen lämmittelyn jälkeen luistimet alkavat totella ja ajatukset liitävät menneisiin talviin. Vietin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla, joka 70-luvulla katkoi kahleita maanviljelyyn ja rakensi teollisuustuotantoa. Se oli vielä sitä aikaa, kun televisiosta näkyi vain kaksi kanavaa eikä ohjelmaa riittänyt koko päiväksi. Mummot ja vaarit muistelevat kaiholla sitä aikaa bingoineen ja tansseineen. Meitä nuoria veti puoleensa kirkonkylän luistinrata, jonne oli juuri vedetty sähköt.
Ensimmäiset kokemukseni luistelusta sain luonnonjäällä, kun isä kärsivällisesti yritti opettaa minua luistelemaan isoveljeni hokkareilla. Järvellä ei ollut ylimääräisiä silmiä todistamassa horjuvia yrityksiäni, ja epätasaiseen jäähän totuttuani luistinrata olisikin helppo nakki. Jonkin ajan kuluttua uskalsin jopa irrottaa kouristuksenomaisen otteeni potkukelkasta, eikä pienenä niin kovin korkealta putoakaan kaatuessaan.
Oikeat kaunoluistimet sain ollessani toisella luokalla, kun isä teki hyvät kaupat naapurin kanssa. Olin toivonut hohtavan valkoisia luistimia, joten pettymykseni oli kohtalainen kiskoessani puuterinruskeita kaunareita jalkaani. Terätkään eivät kiiltäneet toivomallani tavalla, mutta olin sentään kinunnut uudet nauhat.
