Rusettiluistelua laskiaisena – muistoja luistinradalta

Ensimmäiset kokemukseni luistelusta sain luonnonjäällä, kun isä kärsivällisesti yritti opettaa minua luistelemaan isoveljeni hokkareilla. Järvellä ei ollut ylimääräisiä silmiä todistamassa horjuvia yrityksiäni, ja epätasaiseen jäähän totuttuani luistinrata olisikin helppo nakki. Jonkin ajan kuluttua uskalsin jopa irrottaa kouristuksenomaisen otteeni potkukelkasta, eikä pienenä niin kovin korkealta putoakaan kaatuessaan.

Oikeat kaunoluistimet sain ollessani toisella luokalla, kun isä teki hyvät kaupat naapurin kanssa. Olin toivonut hohtavan valkoisia luistimia, joten pettymykseni oli kohtalainen kiskoessani puuterinruskeita kaunareita jalkaani. Terätkään eivät kiiltäneet toivomallani tavalla, mutta olin sentään kinunnut uudet nauhat.

Koulun liikuntatunnit olivat talvisin ytimekkäät: luistelua tai hiihtoa. Jos valita sai, meidän luokan tytöt äänestivät luistelun puolesta, olihan välineidenkin raahaamisessa suuri ero. Lisäksi luistinradalta pääsi lähtemään kotiin heti tunnin loputtua, mutta kympin ladulta tultiin vasta kun kymmenen kilometriä oli hiihdetty viimeiseen vetoon. Taisimme mieltääkin hiihtämisen vähän vanhanaikaiseksi, eihän silloin tiedettykään mitään luistelutyylistä ja lasikuitu alkoi vasta tehdä tuloaan kaiken kansan suksiin.

Rusettiluistelua laskiaisena

Pikaluistelu oli silloin kotipaikkakuntani ykköslaji, ja paikallinen urheiluseura keräsi kasvateilleen rahaa erilaisilla tapahtumilla. Odotetuin ja kevätkauden huipentuma oli laskiaistempaus, jonne kokoontui väkeä pitkänkin matkan takaa. Laskiaistiistain iltana luistinradalla paloivat valot ja kaiuttimista raikui musiikki. Nenää kutkuttelivat kaasugrillissä kärventyvän makkaran tuoksu ja termospulloista kuppeihin kaadetun kahvin aromi. Vauhdin hurmaa sai maistaa ahkiossa, jota vedettiin moottorikelkalla pimeään iltaan. Moottorin pärinä ja vaatteisiin tarttunut bensankatku sytyttivät ainakin perheen pienimpien mielikuvituksen.

Jännittävintä meidän tyttöjen mielestä oli kuitenkin rusettiluistelu. Ostettuamme pääsylipun saimme vaaleanpunaisen numerolapun, jonka kiinnitimme hakaneulalla takkiin. Pukuhuoneessa vaihdoimme luistimet jalkaan ja lähdimme toiveikkaina kiertämään rataa vilkuillen samalla poikien vaaleansinisiä numerolappuja. Kun kaiuttimista kajahtivat ensimmäisen valssin sävelet, oli jo kiire löytää oma pari. Voi sitä onnekasta, jonka pariksi onnetar oli valinnut koulun suosituimman pojan! Kaikki me säälimme sitä onnetonta, joka joutui luistelemaan koulumme rehtorin kanssa. Kahden valssin ajan luistelimme käsikkäin, minkä jälkeen pojat yleensä haihtuivat lyömään lämäreitä luistelukentän toiseen päähän meidän tyttöjen jäädessä vertailemaan kokemuksiamme.

Takaisin luontoon

Kouluvuosien muututtua osaksi kultaista nuoruutta luistimeni saivat rauhassa roikkua varaston naulassa. Omien lasten vartuttua luisteluikään kaivan kaunoluistimeni esiin, onneksi aikoinaan tuli ostettua runsaasti kasvunvaraa. Ensimmäisestä liu’usta jää jäälle ruosteinen vana, jalkapohjat anelevat armoa, polvet juuttuvat koukkuun ja pelkään kaatuvani ranteen poikki. Lapsia naurattaa horjuva menoni. Puolen tunnin kuluttua kylven hiessä ja olen valmis pukuhuoneeseen.

Luistelun ihanuus valkenee minulle uudestaan vasta kokeillessani retkiluistelua. Mukavat jalkineet ja tukevat terät tuntuvat heti mukavilta, eikä luisteluun liittämääni jalkojen puutumista tulekaan. Nautin raittiista ilmasta, auringonpaisteesta, hilpeästä tunnelmasta ja vaihtuvista maisemista, tämä on ihan toista kuin luistelu kumisevassa jäähallissa. Olen palannut juurilleni, luonnonjäille.

Teksti: Helmi/MTV3

Kuvat: Shutterstock, Furuteimagebank