Renessanssi on meidän

Ulkona on aurinkoinen syyspäivä Helsingssä. Kirjan kannessa tanssii kolme läpikuultaviin vaatteisiin pukeutunutta naista - yksityiskohta Sandro Botticcellin (1445-1510) maalauksesta Kevät, La Primavera.

Botticelli oli renessanssin ajan yksi lukuisista mestareista. Renessanssille ei ole tarkkaa alkupistettä, jotkut ovat kiistäneet sen kokonaan. Jotain maailmankuvaa muuttavaa tuolloin 1400-luvulla kuitenkin tapahtui, taiteesta ja kaupasta tekniikan ja tieteen uusiin askeliin.

Klassiseen kulttuuriin ja renessanssiin perehtynyt Pekka Matilainen esittelee pohdiskelevassa ja ajatuksia herättävässä kirjassaan renessanssin tärkeitä toimijoita, jotka eivät ole tuttuja suurelle yleisölle.

Leonardo Bruni oli tunnollinen ja väritön virkamies, mutta myös vanhojen tekstien kääntäjä ja tuottelias kynäniekka, joka Matilaisen mukaan jopa käynnisti koko renessanssin. Poccio Braggiolini keräsi vimmaisesti vanhoja käsikirjoituksia eri puolilla Eurooppaa. Niistä Matilaisen mukaan tärkein löytö oli Lucretiuksen (99-55 eaa.) atomioppia käsittelevä De rerum natura. Ja tietysti mukana on Firenze.

Ihminen valitsi kohtalonsa

Renessanssi-ihmiset katsoivat olemassa olevaa todellisuutta, eivät kristilliseen Taivaan valtakuntaan. Kohtaloa ei määrätty ylhäältä, sen sai ihminen valita.

Renessanssin humanismi valmisti ”maaperää uskonpuhdistukselle ja tieteellisen maailmankuvan mullistukselle.” Renessanssi-sanan otti ilmeisesti käyttöön itsekin renessanssiajan moniottelija Giorgio Vasari 1500-luvulla.

Kirjan alaotsikossa on sana perintö. Siis meidän aikamme.

Matilaisen kerronnan kaari alkaa antiikin Roomasta, sen murtumisesta ja seuranneesta niin sanotusta keskiajasta.

Tunnelmat Rooman hajoamisen murrosvaiheessa kuulostavat omalta ajaltamme, sattumalta tuskin.

”Maailma oli käsittämätön ja pelottava irrationaalisten voimien pelikenttä. Uskottiin herkästi mitä kummallisimpia juttuja, ja tuntemattoman pelko lamaannutti mieliä.”

Tai: ”Kun kansalaisten poliittiset vaikutusmahdollisuudet hupenivat, mielenkiinto vaihtui massaviihteeseen ja pelastususkontoihin.”

Mutta myös tämä: ”Yhteiskunnan maallistuminen oli merkinnyt samalla tasa-arvon lisääntymistä.”

Esiin hiipii kulttuuripessimismi

Matilainen kulkee renessanssin jälkeen 1600-luvun luonnontieteen edistyksen kautta (Francis Bacon ja ”tieto on valtaa”) 1700-luvun uusklassismiin ja 1800-luvun romantiikkaan. Sitten alkoikin 1900-luku ja modernismi.

Sävy on kulttuuripessimistinen, kun lähestymme nykyaikaa. Se hiipii riveillä ja niiden väleissä kerronnan edetessä. Maailmansotien, ydinaseen ja ympäristöongelmien seurauksena se on yksi ymmärrettävä tapa suhtautua ja nähdä maailma. Minäkin olen huolissani myös siitä, että nykyihmisen yhteys menneeseen katoaa.

Mutta katoaako se, ja oliko ennen tavallisen ihmisen kontakti omaan menneisyyteensä millään tavalla käsitteellisesti ja tai ymmärryksellä rakennettu?

Mitä on nykyihmiselle menneisyys? Tuonpuoleista ikuisuutta tavoitteleva uskonto? Kansallinen tarina on kulttuurieliitin 1800-luvulla rakentama. Klassisia tekstejä ei juurikaan luettu bestsellereinä sähköttömissä tuvissa. On tärkeämpää kysyä mistä me tulemme kuin se, että meillä olisi siihen patenttivastaus.

Siltaa menneisyyteen meillä ylläpitävät (halutessaan) niin moderni koululaitos, kodit, mediateollisuus, elävä kulttuuri kuin vaikkapa vanhoja rakennuksia ja ympäristöjä suojeleva lainsäädäntö.

Kirjan perusajatus on, että ”kehitys perustuu vuorovaikutukseen, erilaisuuteen ja uusiin virikkeisiin.”

Muutos on demokratisoitunut

Yhä useammalla on tällaisiin asioihin mahdollisuus. Muutos ei ole enää talous-, poliittisen tai kulttuurieliitin nautintaoikeus.

Teknologinen kehitys tekee siitä paitsi (lähes) ilmaista, myös potentiaalisesti sivistävää. Se on tärkeä sillanrakennusaine menneisyyden, nykyhetken ja tulevan välillä.

Matikainen itsekin mainitsee käsitteen digital humanities. Myös tutkijoille lähdeaineistoa on siten kätevästi saatavilla. Bruni ja Bracciolini taatusti ottaisivat lasillisen toscanalaista viiniä sen kunniaksi.

Kehitys on tuonut meille myös jatkuvasti eteenpäin menevää lääketiedettä ja vaikkapa verovaroin tuettua kulttuuritoimintaa. Robotisaatio on haaste, samoin vaikkapa kaupungistuminen tai maailmantalous, jotka tuovat sekä hyvää että huonoa.

Renessanssiajan vita activaa, toimeliaisuutta, tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Se vain ei saa rajoittua kulttuuriin. Tartutaan asioihin myös ongelmien ratkaisuissa.

Maailmassa on myös yhä tuoretta kauneutta kuten Botticellin töissä. Kaupunki-ikkunastani näen ja kuulen, kuinka pieni vesiputous solisee altaaseen. Se suljetaan talveksi, mutta avataan taas ensi keväänä, primavera.

Hyvä, sivistävä kirja, joka laittaa lukijan ajattelemaan ja argumentoimaan.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa