Pimeänpelkoa pidetään lapsuusiän ongelmana, ja se opitaan yleensä hallitsemaan iän myötä. Joskus se säilyy voimakkaana esimerkiksi jonkin pimeässä tapahtuneen kokemuksen takia. Toisinaan vilkas mielikuvitus tekee tepposensa aikuisellekin.
Pelko on yksi ihmisen perustunteista, jonka tarkoituksena on suojata vaaroilta. Tiedäthän tunteen, kun niskavillat nousevat pystyyn, korvat tuntuvat kasvavan, pulssi alkaa hakata ja elimistösi täyttyy adrenaliinista: olet valmis pakenemaan tai puolustautumaan.
Pelon uskotaan syntyneen yhdessä ajatuksen kanssa ja kulkeutuneen ajattelevien olentojen muiden tunteiden mukana. Pimeässä pelkääminen on aika luonnollista ja tervettä, hyvä esimerkki todellisesta vaarasta on öisin saalistavat eläimet. Pimeässä yksi tärkeimmistä aisteistamme – näköaisti – on rajoittunut, emmekä näe, mitä ympäristössämme tapahtuu. Jokainen risahdus ja rapsahdus voi olla merkki vaarasta.
Aikuinen kykenee silti liikkumaan pimeässä tai heikosti valaistussa ympäristössä, etenkin silloin, jos kyse on hänelle tutusta lähiympäristöstä. Lisäksi aikuisen etu on kehittynyt motoriikan hallinta ja oman kehon tuntemus. Lapselle sen sijaan kaikki on uutta, eikä hän hallitse liikkeitään yhtä hyvin; eipä siis ihme, jos hän tuntee olonsa turvattomaksi pimeässä.
Pimeänpelko on kuolemanpelkoa
Pimeänpelko on lapsuuden pelkoa, josta kaikki eivät aikuisinkaan pääse eroon. Siihen liittyvät myös tuntemattoman pelko ja hylätyksi tulemisen tunne. Pohjimmiltaan se on kuolemanpelkoa.
