Lukijat kertovat suhteistaan vanhempiinsa – ”Äiti vain jatkaa mollaamistani”

Isäni on kuukauden sairaalaoleskelun päätteeksi ”päässyt kotihoitoon”. Olen isäni kanssa puhelinyhteyksissä, joka ei varmaan riidoista tiedä tuon taivaallistakaan. Isä antaa aina äidille luurin, jotta voin puhella hänen kanssaan, mutta äitini katkaisee aina puhelut.

Äitini on vahva persoona, periksiantamaton ja aina oikeassa, haukkuu muut, itse se täydellisyys, eikä osaa myöntää omia virheitään. Ei huoli apua eikä varsinkaan neuvoja. Isoja riitoja on ollut ennenkin, mutta ne olemme aina sopineet tavalla tai toisella, mutta viimeisin oli paha. Jos perheessä joku sairastuu tai joutuu sairaalahoitoon, olisi ihanaa, kun koko perheelle ilmoitettaisiin asiasta, eikä jätettäisi ketään ulkopuolelle, kuten meillä tehtiin. Kyseessä on kuitenkin oma isäni! Monet itkut olen jo itkenyt, ja varmasti jatkuu tämän asian puitteissa."

– perheen keskimmäinen tytär

"Olen tuntenut itseni hyljeksityksi ja vihatuksi ihan pienestä lapsesta lähtien. Olin seitsenlapsisen perheen esikoinen, joka sain kokea äitini pettymyksen elämäänsä ja vanhempieni välisten ristiriitojen paineen pienillä hartioillani. Ihan ensimmäiset vuoteni jouduin viettämään mummolassa, mikä oli minulle todella vaikeaa. Muistan, miten tunsin itseni hyljätyksi ja syrjityksi, enojeni jatkuvat kiusanteko ja myöhemmin toisen hyväksikäyttö tuntuivat hyvin ahdistavilta. Kun aloin olla siinä iässä, että minusta oli kotona apua pienempien hoidossa ja kotitöissä, sain olla kotona, mutta elämäni oli tuolloin jatkuvaa työtä.

Lapsi en muista koskaan olleeni. Kerrottuani äidilleni enoni teoista, minusta tehtiin valehtelija, mistä johtuen ajauduin kaikkien väheksymäksi ja suvun mustaksi lampaaksi. Tämä kaikki on vain murto-osa tragediaani, mutta sen paino on levännyt hartioillani kaikki nämä lähes 70 vuotta. En ole enää aikoihin halunnut olla äitini kanssa missään tekemisissä, sillä hän ei vieläkään halua myöntää tehneensä mitään väärin. Hän edelleen käyttää kiristystä, uhkailua, painostusta ja vaikka mitä keinoja pitääkseen minut hiljaisena ja tottelevaisena. Hän on tuhonnut elämäni, enkä koskaan kykene antamaan hänelle anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä hän on tehnyt ja mitä vienyt elämästäni.

Äitini elää vieläkin, ja on pian yhdeksänkymmenen. Tavallaan hänen omatuntonsa kaivelee, mutta myöntämään hän ei pysty mitään, vaan aina yrittäessäni puhua, alkaa se sama syyttely. Olen antanut olla, vaikka se ahdistaa joskus valtavasti. Myöhemmin olen sairastanut paljon, ja lääkärit ovat useaan otteeseen todenneet sairauteni olevan psykosomaattisia, mutta en itse kykene purkamaan tätä möykkyä sisälläni. Isä ampui itsensä ollessaan 42-vuotias, jolloin jäin entistä enemmän yksin ja silloin viimeistään sain kantaa kaikki ”synnit” niskoissani. ”Sie oot ko isäsi”, oli äitini vakiosolvaus, kun en osannut tehdä mitään hänen toivomallaan tavalla. Äidit ovat tyttärilleen (miksei pojilleenkin) petoja."

– MahdotontaKuvituskuva.Colourbox.com

"Molemmat biologiset vanhempani ovat elossa. Äitiini olen ollut yhteydessä satunnaisesti viimeisen vuoden aikana noin kolme kertaa. Välissä oli 10 vuoden täysi tauko yhteydenpidossa. Isääni olen nähnyt 30 vuoden aikana ehkä kaksi-kolme kertaa. 

Vanhempien avioeron myötä 6-vuotiaana jouduin veljeni kanssa lastenkotiin, jossa sain tarvitsemani turvan ja ruoan. Olen kiittänyt kyseistä aikaa, koska sain mukaani edes jonkinlaisen mallin elämälleni.

En ole koskaan ymmärtänyt vanhempieni ratkaisujaan koskien heidän lastensa elämää. Heille ei ole kehittynyt minkäänlaisia tunnesidettä lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa. Olemme heille vain osa tarinaa, jolla voi leveillä muille tarpeen vaatiessa. Tiedostan heidän korkean ikänsä ja jopa mahdollisen kuoleman lähestymisen, mutta en tiedä olenko anteeksiantamaton vai vain kylmä, sillä asia ei minua hetkauta. Se on minulle vain tuleva tapahtuma. 

Olen valehdellut lapsilleni, että mummo on lähettänyt onnittelukortteja syntymäpäivinä ja jouluna. En ole koskaan pyytänyt rahallista tukea vanhemmiltani, mutta ainoa pyyntöni oli jossakin vaiheessa, että muistaisivat edes lapsenlapsiaan pienellä postikortilla. 

Menneisyys muovaa meitä, mutta itse olen vain saanut siitä mallin, miten ei pidä toimia asioiden kanssa. Lapsena kun oli vaikeaa, kuvittelin olevani ”vaihdokas”, ja siksi ajatuksiltani niin erilainen. Olen sen myös sanonut ääneen vanhemmilleni nuorena ja myös vanhempana. Olen kovettanut itseni ja varmaan siksi vanhempani eivät enää merkitse minulle juuri mitään. Kiitos heille siitä, että olen olemassa! Mutta kun tunnesidettä ei ole pystytty luomaan, olen vain heidän puolestaan pahoillani, kun eivät tiedä, mistä ovat jääneet paitsi, esimerkiksi lapsenlapsista. Toivotan heille rauhaisaa loppuelämää tahoillansa."

– MimosaKuvituskuva.Colourbox.com

"Olen perheen kuopus, minun piti olla poika. Jäin kotiin kun veljeni ja siskoni lähtivät. Luin isäni ajatuksista, että olen viimeinen toivo tilanjatkajaksi. Menin lukion jälkeen maatilatekniseen kouluun ja ilmoitin jatkavani maatilanpitoa, sillä olin kiltti lapsi. Isäni riiteli kaikkien naapurien ja ihmisten kanssa ja haukkui perheensä päivittäin. Avioiduin äkkiä lähitilan pojan kanssa, että tilanpito mahdollistuisi. 

Vanhempani muuttivat omaan asuntoon hyvin lähelle. Isäni jatkoi haukkumista joka päivä, äiti vaikeni ja oli pelokas. Tätä jatkui, kunnes isäni täytti 70 vuotta, juhli syntymäpäivät ulkomailla, rakastui ja muutti toiselle paikkakunnalle. 

Sain hengittää vapaasti. Tilanne muuttui pahemmaksi, kun isäni muutti taas noin kymmenen vuotta sitten takaisin lähistölle asumaan, ja jatkaa edelleen haukkumista. Siitä huolimatta käyn tapaamassa heitä viikoittain, koska hänen vaimonsa on mukava, mutta myös uhri. Isäni on piilojuoppo ja haukkuu kaikki ihmiset päivittäin juotuaan. Hän täyttää kohta 90 vuotta, ajaa vielä autoa ja on hyvässä kunnossa. On siinä kestämistä. Olen kuitenkin hoitanut tilan hyvin ja menestynyt muutenkin, mutta haukkumiset aiheuttavat unettomia öitä vieläkin.

– anneli

"Äidilläni oli paha masennus ja alkoholiongelma kymmeniä vuosia. Huonoina kausina hän soitteli siskoilleni ja haukkui, manipuloi, huusi, ilkkui, vähätteli ja oli kaikin puolin ilkeä ihminen. Välillä hän saattoi soittaa itkien ja surullisena, ja voivotella hyvin vanhoja asioita, joita hänelle oli tapahtunut. Hän ei päässyt niistä ylitse.

En tunnistanut tätä ihmistä enää iloiseksi, maailman rakastavimmaksi, hellimmäksi, empaattisimmaksi ihmiseksi, joka oli tukenani ollessani lapsi. Ymmärrän, että se vihainen, ilkeä ihminen ei ollut äitini, vaan se, joka soitti ja pyysi anteeksi myöhemmin. Äitini koki selvää syyllisyyttä teoistaan, kuin ei olisi ollut itse niitä meille tekemässä.

Kun odotin esikoistani, ja yritin mennä käymään äitini luona, mutta hän perui viime tingassa monta kertaa. Hän halusi sulkea meidät ulkopuolelle kuin suojellakseen meitä itseltään. Äitini soitti minulle viimeisen kerran viime keväänä, mutta en pystynyt vastaamaan, ja soitin hänelle kotimatkalla takaisin. Hän ei kuitenkaan vastannut eikä soittanut takaisin. Äiti joutui sairaalaan, missä oli niin heikossa kunnossa, ettei pystynyt syömään itse, mutta hoitajat eivät auttaneet häntä syömisessä. Hän oli kai heidän mielestään ihmisroskaa, koska oli juonut itsensä hengiltä. Äiti pyysi anteeksi ja seuraavana päivänä hän vaipui koomaan, ja kuoli pari päivää myöhemmin.

Suhde äitiini meni pilalle monista meistä riippumattomista syistä. Olen katkera, että lapseni ei muista äidistäni isona mitään."

– milla