Mainos

Liinan vauva kuoli kätkytkuolemaan: ”Kokeilin pulssia – sitä ei ollut”

Kaksitoista vuotta sitten Liina* laittoi nukkumaan esikoispoikansa Einon*, joka ei enää koskaan herännyt. Kätkytkuolema värjäsi elämästä hetkeksi pikimustaa. Pikkuhiljaa, kyyneleiden ja puhumisen myötä, värejä alkoi näkyä. Nyt perheellä on kolme yhteistä lasta, joista yksi ei ole täällä.

Kello oli puoli kolme heinäkuisena aamuyönä vuonna 2006, kun Liina havahtui hereille. Hän katsoi kelloa ja ihmetteli, miksei vieressä pinnasängyssä nukkuva Eino-poika ollut herättänyt häntä itkullaan.

Kolmiviikkoisella pojalla oli yleensä tasainen rytmi. Vanhemmat laittoivat hänet yöunille puoli kymmeneltä, ja aina noin yhden, neljän ja seitsemän aikoihin poika alkoi huutaa nälkäänsä.

Liina nousi katsomaan lasta. Eino näytti nukkuvan rauhallisesti.

– Heilautin häntä vähän pyllystä. Hän ei reagoinut. Sitten kokeilin pulssia. Sitä ei ollut, Liina kertoo.

Liina ei osannut itkeä. Hän huusi, meni paniikkiin ja soitti keskussairaalaan. Mies itki ja yritti elvyttää poikaansa.

Ambulanssi ja lääkäri ehtivät maatilalle tunnin päästä. Paikalle tulivat myös poliisi ja pappi. Elvytystä yritettiin vielä, mutta hyvin nopeasti vanhemmille sanottiin, että mitään ei ole tehtävissä.

Yhdeksän pisteen vauva

Liina oli tavannut miehensä Jarin* vasta noin vuotta aiemmin, 23-vuotiaana. Jarilla oli jo kolme lasta edellisestä liitosta, mutta molemmille oli alusta asti selvää, että he haluavat myös yhteisiä lapsia. Ei mennyt kauaakaan, kun Eino jo ilmoitti tulostaan.

Pari oli perheenlisäyksestä äärettömän onnellinen, mutta Liina pelkäsi keskenmenoa pitkään.

– Meni varmaan 18 viikkoa ennen kuin minulla alkoi olla luotto siihen, että enää ei voi mennä pieleen, Liina sanoo.

Ultrissa sikiöllä oli kaikki aina niin kuin pitikin. Pikkuiselle ostettiin makuuhuoneeseen oma sänky, hoitopöytä ja vaatekaappi, johon kertyi ”ihan mahdottomasti” uusia vaatteita.

Kesäkuussa 2006, viikkoa ennen laskettua aikaa, Eino syntyi. Avuksi tarvittiin imukuppia, mutta palkintona oli lähes nelikiloinen, terve, yhdeksän pisteen vauva.

– Hän rääkyi heti niin mahdottomasti, että tiesin kaiken olevan hyvin, Liina sanoo.

Temperamenttiakin oli. Kun nälkä tuli, ruoka piti saada saman tien.

Itkuisuuden takia lääkäriin

Eino oli alusta alkaen hyvin itkuinen lapsi, varsinkin öisin.

– Heti, kun laitoin hänet pinnasänkyyn, hän rupesi itkemään. Ujutin pinnasängyn raosta käden hänen käteensä niin, että hän vähän rauhoittui.

Liina käytti poikaa itkun takia lääkärissäkin monta kertaa, viimeksi kaksi päivää ennen traagista yötä.

– Ei siellä löydetty mitään. Lääkäri sanoi aina, että kaikki on hyvin.

Vuorokausi ennen kuolemaa pojan käytös muuttui. Hän ei enää ollut niin itkuinen kuin yleensä.

– Mutta hän nukkui koko ajan. Piti ihan herätellä, että sai hänet syömään. Kyllä hän sitten söi, mutta hirveän väsyneenä. Oliko se sitten jonkinlainen hälytysmerkki, Liina miettii.

Arkkuun tutti ja nalle

Einon ristiäiset oli ehditty pitää neljä päivää ennen pojan kuolemaa. Hautajaiset olivat pienimuotoiset. Paikalla oli Liinan ja Jarin lisäksi Jarin lapset, vanhemmat ja veli vaimoineen.

Vanhemmat saivat nähdä lapsensa vielä ennen hautaan laskemista.

– En halunnut hänelle arkkuun mitään sellaisia vaatteita, joita vainajille yleensä laitetaan. Hänellä oli oma sievä, sininen puku, jonka terveyskeskuksen kylmiön työntekijä puki hänen päälleen.

Pieneen, pitsireunaiseen arkkuun laitettiin mukaan myös pojan tutti ja lempinalle.

”Lapsen pitäisi olla tässä, mutta ei ole”

Kotona Liina itki ja huusi ja oli sokissa. Hänen piti käyttää kolme viikkoa estolääkitystä, jotta maidontulo rinnoista lakkaisi.

– Yhtenä päivänä lähdin miehen kanssa asioille kauppaan. Sanoin silloin meillä käymässä olleelle miehen veljelle, että kerää kaikki Einon tavarat pois – minä en tule kotiin ennen kuin ne on kaikki kerätty.

Kun Liina ja Jari palasivat, tavarat olivat poissa. Se tuntui helpottavalta.

– Mutta kun menin makuuhuoneeseen pitkälleen, mieleen tuli heti, että tässähän pitäisi olla yksi enempi. Lapsen pitäisi olla tässä, mutta ei ole.

Pariin kuukauteen Liina ei jaksanut siivota ollenkaan, vaikka yleensä hän teki joka viikko suursiivouksen. Hän ei myöskään palannut töihin omaan kotinavettaan ennen äitiysloman loppumista – paitsi kerran, kun mies oli lypsyllä.

– Jari ei ollut itkenyt minun nähden. Menin kysymään häneltä, että suretko sinä ollenkaan. Hän sanoi, että itkee navetassa, kun on yksin.

Myöhemmin, äitiysloman loputtua, Liinakin palasi navettaan. Ja itki.

– Minusta tuntui silloin, että kukaan ei halunnut kuunnella. Tai jos halusi, niin ne suruasiat juoruttiin sitten eteenpäin. Navetassa puhuin lehmille. Ne eivät juorunneet kellekään. Se helpotti.

Liina sai tukea myös anopiltaan.

– Istuimme hyvällä säällä talon portailla, minä pesin lypsykonetta ja anoppi muisteli, että tässä se poika vaunuissa köllötteli. Sellaisia me yhdessä pohdimme.

”Miksen minä, miksi lapsi?”

Öisin Liina ei saanut unta. Hän pyöri ja hyöri ja näki painajaisia.

– Monesti muka ajoimme meille tulevaa soratietä liian lujaa pellolle ja kuolimme. Unilääkkeiden kanssa pystyin nukkumaan jotenkuten.

Päivisinkin päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia.

– Mietin, eikö tämä olisi voinut mennä niin päin, että olisin itse menehtynyt eikä lapsi. Miksen minä, miksi lapsi? Mikä syy siinä oli, että hänet vietiin pois? 

Einolle tehdyn ruumiinavauksen tulokset saatiin noin puolessatoista kuukaudessa. Kuolemalle ei löytynyt mitään selitystä, joten se kirjattiin kätkytkuolemaksi.

– Syyllistin itseäni, mutta lääkärit lohduttivat, etten olisi voinut tehdä mitään toisin.

”Suruaika kestää ikuisuuden”

Liina kävi kriisityöntekijän luona neljä kuukautta aina Einon kuolemasta jälkeisestä päivästä lähtien.

– Kerran hän sitten sanoi minulle, että et sinä enää voi surra. Asia on jo mennyt, heitä suru pois! Menin ihan sokkiin, että eihän noin voi ihmiselle sanoa.

– Kun on menettänyt lapsen, suruaika kestää ikuisuuden. Ei se unohdu koskaan. Se on aina alitajunnassa, sydämessä ja mielessä.

Käynnit kriisityöntekijän luona loppuivat siihen. Mielenterveystoimistosta Liina sai kuitenkin apua. Lisäksi hän otti melko pian yhteyttä lapsikuolemaperheitä auttavaan Käpy ry:hyn, jonka työntekijän kanssa hän jutteli muutaman kerran puhelimitse. Nettiryhmistä on samaten ollut apua, sillä niissä on monta saman kokenutta ihmistä.

– Ensin ajattelin, että kukaan muu ei ole kokenut tällaista. Sitten hoksasin, että en olekaan ainut, vaan meitä on tosi paljon.

Yhden tällaisen naisen kanssa Liinasta on tullut hyviä ystäviä.

– Olemme yleensä ainakin kerran viikossa yhteydessä.

Seuraavat raskaudet vaikeita

Melko pian Einon kuoleman jälkeen Liinalle ja Jarille tuli tunne, että he voisivat yrittää toista lasta – siitä huolimatta, että Liina pelkäsi valtavasti saman toistumista.

– Minulla oli myös kauhean syyllinen olo, että teen muka toista lasta pojan tilalle. Mutta sitten minulle sanottiin, että ei se niin ole. Eikä se kyllä ollutkaan, mutta silti sitä mietti.

Marraskuussa 2006 Liina teki positiivisen raskaustestin.

– Pelkäsin, että jos se on poika, niin sekin menehtyy. Selvitimme sukupuolen heti, kun mahdollista. Tuska helpotti välittömästi, kun saimme tietää, että tulossa on tyttö.

Muutaman vuoden päästä Jari ja Liina saivat vielä toisenkin tytön. Molemmat raskaudet olivat vaikeita, sillä istukasta löydettiin kummallakin kerralla verenkiertohäiriö, jonka vuoksi Liina joutui käyttämään lääkkeitä läpi raskauksien ja käymään keskussairaalassa jopa kaksi kertaa viikossa. Samasta syystä lääkärit päätyivät tekemään keisarileikkaukset muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa.

– Istukan verenkierto oli silloin jo niin huono, että lapset piti ottaa aikaisemmin pois, Liina selittää.

Kun tytöt olivat pieniä, Liina tarkisti puolen tunnin välein, että he hengittivät.

– Sanoin lääkärille, että miten ihmeessä pystyn nukkumaan, kun mielessä on koko ajan, että käy samalla tavalla. Lääkäri sanoi, ettei kätkytkuolema ole toistuvaa. Että sellainen pelko pitää vaan unohtaa.

Kun tytöt olivat noin seitsemänviikkoisia, Liinan pelot alkoivat hellittää.

– He alkoivat saada silloin lisää painoa ja sitä jotenkin hoksasi, että kyllä tämä on nyt ihan erilainen tapaus.

Tutut tavarat romahduttavat

Liina miettii edelleen, millainen Eino olisi, jos hän olisi elossa. Varmaankin poika kävisi reippaasti koulussa ja saisi kokeista hyviä numeroita.

Haudalla käydään säännöllisesti, ja juhlapyhinä Einon kuvan vieressä palaa kynttilä. Nyt seitsemän- ja kymmenenvuotiaat tytöt ovat aina tienneet veljestään.

– Viime jouluna he sanoivat haudalla, että olisipa kiva, jos isoveli olisi täällä.

Välillä Liina törmää siivotessaan kuvaan, joka otettiin Einosta arkussa vaatteet päällä. Edelleen se itkettää.

Tärkeimpiä muistoja Einosta ovat hiustupsu, synnytyksen jälkeen jalkaan laitettu ranneke sekä kaksi unilelua.

– Niitä tulee välillä katsottua. Se vaan on vähän niin, että kun katsoo, niin romahtaa.

”Meillä on kolme yhteistä lasta, vaikka yksi onkin menehtynyt”

Liina ei enää pelkää laittaa tyttöjään nukkumaan, mutta hän arvelee olevansa äitinä hieman ylisuojeleva.

– Kun tytöt lähtevät pihasta linja-autolla kouluun, heidän pitää ilmoittaa minulle perillä, että kaikki on hyvin. Varsinkin, jos koulussa on pidempi päivä ja heti perään kerho, murehdin muuten koko ajan. Muutaman kerran olen ollut linja-autossa mukana katsomassa, että he osaavat kulkea hyvin.

Liinan ja Jarin maatila lopetti toimintansa viime vuoden lopussa, kun lehmät myytiin. Liina on saanut töitä siivoojana ja Jari lumi- ja metsätöissä. Jarin vanhimmalla tytöllä oli hiljattain vanhojen tanssit ja nuoremmalla pojalla sotilasvala. Elämä menee eteenpäin, päivä kerrallaan.

Miten oman lapsen kuoleman jälkeen oikein pääsee kiinni elämään?

– Pitää ottaa vastaan kaikki apu, jota on mahdollista saada. Jos niitä asioita miettii vain yksin mielessään, se on liian raskas paikka.

– Nykyään meille kuuluu ihan hyvää. Meillä on kolme yhteistä lasta, vaikka yksi heistä onkin menehtynyt, Liina sanoo.

*Henkilöiden nimet on muutettu.

Suru ei ole häiriötila

Suomalaiset pitävät surua jonkinlaisena häiriötilana, joka pitäisi suorittaa tai itkeä yksin vessassa pois. Tietokirjailija ja filosofian tohtori Mari Pulkkinen sekä leskeksi jäänyt Kati Töyrylä kertoivat Huomenta Suomessa marraskuussa 2017, miten surevaa voi tukea.

6:32

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.