Lentävä maljakko, karhea kosketus: Marjatta on tuntenut vainajien läsnäolon

Marjatta uskoo saaneensa vuosien varrella erilaisia viestejä edesmenneiltä sukulaisiltaan. Hän on suhtautunut kokemuksiinsa luontevasti, eikä ole häpeillyt kertoa niistä. Vaikeissa elämänvaiheissa on lohduttanut tunne siitä, että kuolleetkin läheiset voisivat olla yhä läsnä.

Marjatta Latosaaren isä kuoli elokuussa 1979. Se oli kova paikka Marjatalle, sillä hän oli aina ollut isän tyttö. Samaisen vuoden marraskuussa Marjatta tuli illalla miehensä kanssa töistä kotiin. Viidestä lapsesta keskimmäinen oli vielä ylhäällä ja laittanut iltapalaa.

– Oli isän syntymäpäivä, joten siirryimme mieheni ja tyttäreni kanssa oikein ruokasaliin istumaan. Juttelimme isästä, sillä hän oli ollut koko perheelle tärkeä, Marjatta sanoo.

Marjatta kertoo koko talon olleen hiljainen. Nuoremmat lapset nukkuivat, eikä koira ja kissakaan inahtanut. Yhtäkkiä kirjahyllystä, kymmenen sentin korkuisen säleikön takaa lensi lattialle messinkinen maljakko.

– Totesin heti, että jaahas, pappa on täällä. Mieheni, joka suhtautui skeptisesti yliluonnollisiin asioihin, kertoi avoimesti tästä tapauksesta muille. Hän sanoi, että ei olisi sitä uskonut, jollei olisi ollut itse paikalla, Marjatta virkkoo.

Marjatta kertoo elämän kohdelleen häntä kovin käsin isän kuoleman jälkeen. Talousvaikeudet, paha kolari ja miehen syöpä väsyttivät henkisesti.

– Silloin ajattelin, että saisi se isä olla vielä olemassa. Ollessani oikein väsynyt minulle tuli tunne, että isä seisoo selän takana, Marjatta sanoo.

Marjatta on saanut myös vahvoja tuntemuksia 1967 kuolleesta tädistään, joka oli hänelle kuin toinen äiti. Kun Marjatta lähti päivävisiitin jälkeen tädiltä ajamaan syksyiseen ja pimeään yöhön, tädillä oli tapana sanoa: ”Aja varovasti”. Vieläkin, kun Marjatta ajaa huonolla kelillä, hänellä on voimakas tunne, että täti istuu vieressä.

 

Esi-isän karhea kosketus


Sukututkimusta tehdessään Marjatta sai tietää, että isoäidin isä katosi aikoinaan, kun tältä vietiin kavaluudella ja veljesten riitaisuuden vuoksi tila. Mies lähti kävelemään ja katosi kotimaisemistaan.

Virkatodistuksessa lukee, että esi-isän luullaan kuolleen Helsingissä 1882. Marjatta pyysi lisää selvityksiä Helsingin kirkkoherranvirastosta ja sai sieltä postia kauniina kesäpäivänä.

– Olin yksin kotona, kun avasin kirjettä. Samassa tunsin, että olkapäähäni nojaa karkea, kotikutoinen vaate. Tunsin sen hyvin kevyen kesävaatteen läpi. Olin varma, että kyseessä oli mieshenkilö, koska paino olkapäällä oli voimakas, ja hahmo tuntui olevan minua pidempi, Marjatta perustelee.

Marjattaa ei pelottanut. Hänestä tuntui luonnolliselta, että hän katsoo isoäidin isän kanssa yhdessä, mitä tästä kirjoitetaan. Isän kuoleman jälkeen parapsykologiaan tutustuminen on auttanut Marjattaa ymmärtämään kokemuksiaan.

Marjatta kertoo kokeneensa myös kehosta irtautumisen. Ensimmäinen joulu ilman isää oli rankka, sillä hän oli ollut tärkeä osa niin jouluvalmisteluja kuin itse juhlaa. Joulua vietettiin nytkin isolla porukalla. Marjatta keräsi omansa ja miehensä lahjat ja vei ne makuuhuoneeseen.

– Seinälle avautui näkymä, jossa oli Kauhavan vapaakirkon hautausmaa ja kolme kynttilää. Mieheni tuli taakseni ja kysyi, mitä tuijotan. Havahduin siihen, ja kerroin hänelle käyneeni hautausmaalla. Olin pyytänyt tuttuani viemään isäni haudalle ainakin yhden kynttilän. Hän kertoi myöhemmin vieneensä sinne kolme kynttilää, Marjatta kertoo.


”Päästä irti isästä”


Marjatan mies kuoli vuonna 1996, jonka jälkeen Marjatta matkusti Amerikkaan. Floridassa asuvat suomalaiset julkaisivat lehteä, jossa esiteltiin suomalaisia yrityksiä. Marjatan kaveri halusi mennä kansanparantajan vastaanotolle. Kansanparantaja oli myös selvännäkijä, ja Marjatta lähti mukaan vastaanotolle.

Marjatta on aina ajatellut, että haluaisi mennä selvännäkijälle, mutta on suhtautunut heihin varauksella. Huijareitakin on paljon liikkeellä.

– Kerroin, että haluan nähdä isäni. Näkijä sanoi, ettei se välttämättä ole mahdollista, koska henget eivät tule kutsuttuna. Näkijän tehtyä tietyt rituaalit puhuimme isäni elämästä ja kuolemasta.

– Yhtäkkiä hän sanoi, että viereeni istahti mies ja mainitsi isän nimen. Missään vaiheessa en ollut kertonut isän nimeä. Pelästyin, sillä olin suhtautunut skeptisesti selvännäkemiseen, Marjatta tunnustaa.

Selvännäkijä kuvaili, että miehellä oli beigen värinen pusero ja housut, olkihattu sekä tuuhea huuliparta. Kuvaus vastasi isää lomapuvussaan.

– Näkijän mukaan mies katsoi minua huolestuneen hellästi, mutta oli hyvin väsynyt. Isä oli jäänyt välitilaan, koska roikuin hänessä koko ajan. Rupesin itkemään, että en pärjää ilman isää. Näkijä lohdutti, että isä tulee vielä takaisin rajan takaa, mutta nyt täytyy päästää irti, Marjatta muistelee.

Hän kertoo, että rituaalien myötä isä saatettiin rajan taakse. Näkijä sanoi, että isän vasemmalla puolella odotti kaksi naista.

Tiukkailmeisen naisen, jolla oli käsin virkattu kaulus musta-valkopilkullisen puvun kaula-aukossa, Marjatta tunnisti äidikseen. Punatukkainen nainen oli helppo tunnistaa vaate- ja olemuskuvauksesta tädiksi. Oikealla puolella seisoi kuulemma paksu mies ja laiha, pitkä nainen, eli setäpuoli vaimonsa kanssa.

– Tädin, äidin ja isän takana lensi myös viisi pientä enkeliä. He olivat muutaman viikon ikäisenä sairauteen kuolleet sisarukseni, Marjatta arvelee.


Viesti kuolemalta


Äidin kuolemaan vuonna 1985 liittyi enne. Marjatta ei ole varma, oliko unessa vai valveilla kohdatessaan edesmenneen setäpuolensa yhtenä myrskyinen yönä.

– Setäpuoli herätti minut. Hän oli synkkä mies, jolla oli aina paksu pomppa päällä. Pompan ja karvalakin päällä oli lunta. Setäpuoli sanoi tulleensa pitkän matkan takaa ja olevansa väsynyt, Marjatta kuvailee.

Samana yönä setäpuoli ilmestyi vielä toisen kerran ja toisti samat sanat. Kuukauden päästä setäpuolen vaimo kuoli, ja hieman myöhemmin samana vuonna myös äiti nukkui pois. Marjatta uskoo kahden ilmestymisen enteilleen kahta kuolemaa.

Kokemuksistaan huolimatta Marjatta pitää itseään täysipäisenä. Hän on huomannut, että jotkut järkyttyvät, kun hän kertoo tarinansa. Silti hän uskaltaa olla oma itsensä ja sanoa ääneen, että uskoo vainajien läsnäoloon. 

– Uskon, että muillakin on samankaltaisia kokemuksia, mutta he eivät uskalla puhua niistä. Yhteiskuntamme on niin kova, ettei täällä saa viuhahdella, Marjatta nauraa.

Kuvat: Colourbox.com

Lue myös:

    Uusimmat