Jouluaattoyönä 2003 Eeva Pohjanpalon isä heräsi yhtäkkiseen pahoinvointikohtaukseen. Samalla hän menetti osittain näkökykynsä eikä ollut pysyä pystyssä. Isän avopuoliso soitti paikalle ambulanssin, jonka henkilökunta arveli oireiden johtuvan ylensyönnistä. Tarvitsemaansa hoitoa isä sai vasta tapaninpäivänä.
– Hetken isäni oireita kuunneltuaan ambulanssimiehet kyllä kysyivät, haluaisiko isäni lähteä sairaalaan. Mutta isä on vanhan kansan mies, eikä halunnut lähteä, kun kerran ei ollut pakko, Eeva Pohjanpalo kertoo.
Pohjanpalon isä oli tuolloin mökillä. Koska pahoinvointi ja huimaus jatkuivat seuraavanakin päivänä, hän tahtoi kotiin.
– Isä oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt itse ajamaan, vaan joutui soittamaan veljilleni, että menevät hakemaan.
Suoraan sairaalaan
Pohjanpalo sopi veljiensä kanssa, että isä vietäisiin suoraan sairaalan päivystykseen.
– Isä voi huonosti, hän ei pystynyt kävelemään ilman tukea, ja hänellä oli kova päänsärky. Hän paleli ja hikoili voimakkaasti.
Sairaalassa todettiin, että hänen verenpaineensa oli korkealla.
– Syytä näihin oireisiin ei löytynyt, mutta mitään jatkotutkimuksia ei määrätty, vaan isäni lähetettiin kotiin lepäämään päänsärkylääkkeiden turvin, tuohtunut tytär selittää.
