Nyt on QX-gaala takana. Bileet olivat hauskat ja sieltä jäi iloiset muistot, vaikkemme voittaneetkaan. Tällä kertaa äänestäjät päättivät toisin ja sitä on kunnioitettava.
Pääsimme kuitenkin jakamaan Tiian kanssa parhaan artistin palkinnon, eli jännittää sai silti koko juhlan ajan – vuoden artisti kun julkistettiin vasta loppuillasta. Onneksi karismaattinen kollegani hoiti mediaedustuksen häikäisevän luontevalla upeudellaan – itse sain rauhassa lymyillä seiniä pitkin ja keskittyä kiemurtelemaan kokoa liian isossa second-hand-mekossa varoen erinäisten kehonosien pulpahtelemista esiin.
Ja selvisinkin illasta ilman sen kummempia kriisejä – mitä nyt kenkä meinasi irrota jalasta lavalle astuessa… Tulikin mieleen, että miksei vaikkapa koulussa opeteta sitä, miten juhlissa ollaan? Haluaisin oppia leijumaan sosiaalisiin tilanteisiin perhosen tavoin, olemaan vaivaantumatta mistään, hymyilemään itsevarmasti, esittäytymään uusille ihmisille luontevasti. Perihärmäläinen nynnyily saa jo riittää!
Lupasin tässä tällä erää viimeisessä postauksessani vielä koota yhteen joitain kysymyksiänne. Usein on kysytty, että kenen kanssa on kivointa näytellä. Rehellisesti sanoen, pidän ihan kaikkien vastanäyttelijöideni kanssa työskentelystä. Jokaisella on oma tyylinsä ja rytminsä ja kohtaukset rakentuvat hieman eri tavalla. Myös takana olevat työvuodet vaikuttavat asiaan: joku on kokenut konkari siinä missä toinen saattaa yhä testata erilaisia tapoja. Kaikilta voi silti oppia jotakin.
Kerran ihanan hersyvän Oona Kareen kanssa juttelimmekin tästä; mitä olemme oppineet toisiltamme. Hän on opettanut minulle ainakin spontaaniutta ja luovaa iloa! Itse kun joskus sukeltelen turhankin syvissä vesissä. Joka tapauksessa: kaikki ovat kivoja ja kaiken kaikkiaan meillä on huippu porukka!
Myöskin työpäiväni eri vaiheista on kysytty paljon. Normaalisti päiväni etenee niin, että herään ennen kukon laulua Tampereella, suuntaan hampaat pestyäni rautatieasemalle, syön aamupalan junassa, Pasilasta julkisilla studioille ja siellä vaihdan omat kamppeeni roolivaatteisiin ja siitä maskiin. Näin päivä käynnistyy. Jokainen kuvauspäivä onkin sitten erilainen riippuen siitä, mikä vaihe tarinassa on meneillään. Myös treenaamiseen täytyy varata aikaa, tekstit täytyy osata ja muutenkin käydä läpi hahmon juonikuvioita. Illalla suuntaan useimmiten takaisin Tampereelle. Harrastukset tosiaan painottuvat lähinnä viikonloppuihin, sillä arkena ei oikein ole aikaa muulle kuin työlle! Mutta se ei haittaa, sillä tykkään tästä niin paljon.
On kysytty myös, mikä on vaikeinta näyttelemisessä. Oikeastaan koen niin, että mikään itse näyttelemisessä ei ole vaikeaa – haastavaa on ainoastaan se, jos itse alkaa luoda ylimääräisiä esteitä omalle tekemiselle. Kuten: voi ei miltä näytän, voi kun väsyttää, voi kun on tulossa pitkä päivä…tms. Kaikki nuo ovat ihan turhia stressin aiheita. Aina kun pystyn keskittymään hetkeen ja siihen mitä teen, työn ytimeen ja itse tarinaan: homma sujuu. Jos alan stressata ylimääräisistä asioista – vaikeudet alkavat. Tätäkin voi onneksi harjoitella ja omaa zen-asennetta parantaa pikkuhiljaa!
Ehkäpä sama asenne pätee muuhunkin kuin näyttelemiseen. Kunpa oppisin myös jättämään stressin ja turhien asioiden kelailun pois juhla- ja edustustilanteissa! Tapaisin uusia ihmisiä ilman jäykistelyä, rennon huolettomasti. (Ja oppisin ostamaan hieman istuvampia vaatteita ja oikeankokoisia kenkiä!) Pääasia kai kaikessa silti on, että pystyy olemaan oma itsensä. Aina se ei ihan onnistu, joskus epävarmuus vie vallan ja sitä vaan jäätyy. Lämmin hymy kuitenkin sulattaa jään.
Kiitos kaikille joiden ihania viestejä ja kysymyksiä olen saanut lukea ja jotka ovat olleet seuranani tällä blogiretkellä! Nyt jatkan ilolla sarjan tekemistä varmistuneena siitä, että Salkkarit-fanit ovat maailman parhaita ja teillä on sarjaan mitä intohimoisin suhde! Toivottavasti onnistumme olemaan arvoisianne myös jatkossa!!!
Ihana kevättä!
<3 Irina
Ps. Vanha blogini toki jatkuu säännöllisen epäsäännöllisesti osoitteessa ianitra.wordpress.com!