Kirja paljastaa: Suomi koulutti venäläisvakoilijoita salaisessa paikassa | MTV Uutiset
Kirja paljastaa: Suomi koulutti venäläisvakoilijoita salaisessa paikassa
Osasto raskin upseereita syksyllä 1941 Toinen vasemmalta arkkitehti Aarne Ervi. (kuva: Sotamuseo)Sotamuseo
Julkaistu 20.05.2010 13:00(Päivitetty 24.05.2010 00:30)
Sopivia venäläisiä vankeja koulutettiin jatkosodan aikana Suomessa salaisessa vakoilijakoulussa. Miehet lähetettiin sitten vakoilutehtäviin itärajan taa, jonne pääosan maallinen taival myös päättyi. Mikko Porvalin teos Vakoojakoulu kertoo nyt ensimmäisen kerran tästä vaietusta aiheesta.
Suomi koulutti jatkosodan aikana satoja neuvostovankeja salaisiksi asiamiehiksi, vakoojiksi. Heitä toimitettiin eri tavoin puna-armeijan univormuissa vihollisen selustaan mitä erilaisimpiin tehtäviin.
Tästä kertovan kirjan kirjoittajalla Mikko Porvalilla on ollut ainutlaatuista aineistoa ja tietoa käytössään: hänen isoisänsä Antti Porvali palveli koulun opettajana aineinaan sissitaktiikka, vastasissitoiminta ja taistelutekniikka.
Kirja perustuu pitkälti isoisän jäämistöön ja eri henkilöiden kertomuksiin.
Mallia haettiin Saksasta
Jatkosodan alussa heräsi päämajaa myöten ajatuksia erityisen vakoilijakoulun perustamisesta. Käytännössä se polkaistiin pystyyn tyhjästä hakemalla mallia Saksasta.
Merkillepantavaa on, että tiedustelujaoksen päällikkö - kuuluisa eversti Aladar Paasonen - kävi kesällä 1942 Tallinnassa tutustumassa saksalaisten vastaavaan kouluun. Matkallaan hän tapasi myös Saksan tiedustelupalvelun Abwehrin päällikön, maailmankuulun vakoiluekspertin, amiraali Wilhelm Canariksen.
Toimintaa päätettiin sitten kokeilla myös Suomessa.
Vakoilukoulu Petroskoihin
Vakoilijakoulu perustettiin syksyllä 1941 Äänislinnassa eli suomalaisten valtaamassa Petroskoissa.
Myöhemmin koulu siirrettiin ensin 1943 Sortjärvelle Äänislinnan lähistölle, sitten saman vuoden marraskuussa Ruokolahden Tertniemeen ja sieltä kesällä 1944 Savitaipaleen Partakosken kansakoululle.
Kaikkiaan koulussa koulutettiin useita satoja neuvostovankeja. Vapaaehtoisista ei ollut pulaa: syyt olivat moninaisia, miksi halukkaita löytyi.
Monet halusivat aidosti muuttaa Neuvostoliitossa vallitsevia oloja; jotkut taas varmasti ajattelivat, että tämä oli hyvä keino palata kotimaahan ja hävisivät aikanaan omille teilleen.
Pian käytännön kokemus osoitti, että oppilaiksi kannatti ottaa vain upseerivankeja. Käytännön harjoituksessa nimittäin vakoilijoita lähetettiin Äänislinnan ympäristöön. Heitä etsimään lähetetyt joukot löysivät jokaisen.
Tämän jälkeen koulun opetustoimintaa tehostettiin monin tavoin ja vain upseerivangit pääsivät kouluun.
Opettajat olivat pääasiassa suomalaisia tiedemiehiä ja eri alojen asiantuntijoita. Yhdistävänä tekijänä oli, että kaikilla opettajilla oli erittäin hyvä venäjän kielen taito.
Kouluttaja oli joutua vangiksi
Teos on täynnä mielenkiintoisia kertomuksia ja tapahtumia.
Tekijän lähde, Antti Porvali, oli usein lentokoneessa mukana, kun vakoojia pudotettiin jonnekin päin Neuvostoliittoa. Mukanaan hänellä oli pistooli, koska kokemus oli osoittanut sen tarpeelliseksi.
Antti Porvali kertoi, että eräällä vakoojan pudotuslennolla hän antoi miehelle käskyn hypätä.
Mitään ei tapahtunut.
Antti lähestyi vakooja varmistaakseen, että tämä oli kuullut käskyn .
Samassa venäläinen hyökkäsi Antin kimppuun ja heitti vain 160-senttisen Porvalin kohti avointa pommiluukkua.
Vakooja oli päättänyt viedä mukanaan upseerivangin.
Porvali pelastui kuin ihmeen kaupalla. Oltiin syvällä Venäjällä ja putoaminen olisi tiennyt varmaa kuolemaa. Pistooli oli hänellä sittemmin aina mukana, ei tosin näkyvästi mutta helposti saatavissa.
Varusteissa riitti monta pulmaa
Vakoojien varustamisessa riitti pulmia. Kaiken miehille annettavan täytyi olla aitoa, neuvostoliittolaista alkuperää.
Karvaita kokemuksia oli, kun joltakin vakoojalta oli löydetty vaikka säilykepurkki: kuolema seurasi.
Varusteita kerättiin vankileireiltä, vaikeinta oli saada riittävästi alkuperäistä muonaa ja ennen kaikkea alkuperäistä tupakkaa, mahorkkaa. Sitä ei juuri kellään sotavangilla ollut kuin korkeintaan vähän.
Kaatuneilta venäläisiltä haalittiin kompasseja, karttoja, kelloja ja ruplia. Mikään ei saanut paljastaa vakoojan alkuerää.
Asiakirjat kyllä osattiin väärentää.
Sama päti myös Neuvostoliiton desantteihin ja vakoojiin. He eivät jääneet kiinni papereidensa takia, vaan aivan arkisista asioista.
Venäläiset eivät osanneet kantaa suomalaista asepukua oikein - esimerkiksi kunniamerkkinauhoja käytettiin kenttäoloissa tai upseereilta puuttui rähinäremmi. Nämä seikat pistivät heti jokaisen suomalaissotilaan silmään.
Mikä oli koulun merkitys?
Kirja on täynnä mielenkiintoisia kertomuksia ja kommelluksiakin, joita sattui. Mutta todellisuudessa kyseessä oli aina vakoojan elämä. Jokaisessa maassa vakoojan kohtalo sodan aikana oli sama. Vakoilijan ammatti on aina maailman yksinäisin.
Näin kadonneista (kiinnijoutuneista tai muutoin kadonneista) Suomessa koulutetuista neuvostovakoilijoista tulikin joukko, jota ei koskaan ollut ollut olemassa - ei Suomessa eikä Neuvostoliitossa.
Koulutettujen neuvostoasiamiesten eli vakoojien todellinen merkitys on jäänyt hämärän peittoon, eikä se nytkään tässä kirjassa aukene. Tähän on toki ymmärrettävät syyt: vakoilijan työ oli aina salaista. Jos hän jäi kiinni häntä ei enää yksinkertaisesti ollut olemassa, ei rajan kummallakaan puolella.
Rauhan tultua suomalaiset myös tuhosivat kaikki arkistot. Valvontakomissiolle annettiin ainoastaan niiden vakoojien nimet, jotka radiotiedustelun perustella tiedettiin varmuudella joutuneen kiinni.
Koulun työstä oli jo sodan aikana vaiettu täysin ja sodan päätyttyä vaikeneminen muuttui ehdottomaksi. Todellisuudessa Suomen puolella olleet asiamiehet autettiin salaa kiireimmän vilkkaa länteen turvaan.
Mutta mikä sitten oli Suomelle työskennelleiden neuvostovakoojien merkitys?
Valvontakomissiolle vastasivat suomalaiset kouluttajat yksinkertaisesti: Vakoojilla ei ollut mitään merkitystä eikä heiltä saatu mitään tietoja.
Näin kerrottiin vakoilijoiden suojelemiseksi. Totuus on kuitenkin varmasti toinen. Jokainen tieto, joka vihollismaasta saatiin, oli merkityksellinen. Eihän muuten toimintaa olisi jatkettu useiden vuosien ajan.
