– Suomalaisten arvostuksissa nousi 1990-luvulla vahvasti isän läsnäolon vaatimus eikä se ole kadonnut mihinkään. Hyvä isä antaa aikaa lapsilleen ja on paikalla. Mutta se, mitä läsnäolo käytännössä on, siihen suhtaudutaan väljemmin. Äitiyden ihanne on meillä paljon tiukempi, sanoo isyyttä tutkinut kulttuurihistorioitsija Ilana Aalto.
Tutkija muistelee paheksumisen määrää, kun Esko Ahosta puhuttiin vuoden 2000 presidentinvaaleissa kännykkäisänä.
– Ajatusta etäkasvattamisesta pidettiin huonona asiana, mutta eihän isiltä kukaan tule kysymään, millaisia hoitovapaita ja isäkuukausia tämä on pitänyt. Koti-isyys on jo kaikkien ihanteiden ylittämistä, Aalto sanoo.
Ihanteen mukaan kohtuullinen työaika on isälle sallittu, mutta sen jälkeen on perheen ja lasten vuoro.
– Ihanne ei määrittele tekemisen sisältöä, onko se vaipanvaihtoa vai esimerkiksi lasten kanssa pelailua.
Etäiset sotaisät ja nykyiset pehmot?
Yksi suomalaisen isyyden tarina on, että kymmeniä vuosia sitten isät olivat kurinpitäjiä, etäisiä ja ainakin osin sotien runtelemia. Nykyään ollaan pehmeitä, läheisiä ja keskustelevia.
Ilana Aallon mielestä tämä on yksi meillä viljelty mielikuva, mutta kilpailevakin versio löytyy.
– Toinen ajatus on se, että ennen vanhaan isät olivat maaseudulla asuvia, kunniallisia perheenisiä, jotka antoivat omaa malliaan arjessa vaikka eivät ehkä osoittaneetkaan tunteita. Ja tämä mielikuvan liittyy kehno kehitys; miehistä tuli pehmoja, sukupuolten roolit hämärtyivät ja kehitys oli monen mielestä jopa vaarallista.
Aalto on tutkinut eri-ikäisten miesten kirjoittamia isyysaiheisia kertomuksia.
– Näissä ei ole nähtävissä mitään selkeää käsitystä. Sieltä löytyy hyvin moderneja versioita ja myös hyvin perinteisiä isämalleja.
Isät eteisruusuja neuvoloissa?
Neuvoloista ja muista tukipalveluista kuulee usein väitteen, että ne on räätälöity naisia varten ja miehillä on lähinnä eteisruusun osa.