Ruotsi, 2000. Ohjaus ja käsikirjoitus: Josef Fares. Kuvaus: Leikkaus: Tuotanto: Anna Anthony. Pääosissa: Fares Fares, Torkel Peterson, Tuva Novotny, Laleh Pourkarim.
Jalla! Jalla! kertoo samankaltaisista maahanmuuttajien kulttuurisista ongelmista kuin mainiot brittielokuvat My Son, the Fanatic ja East is East. Nyt liikutaan monikansallisessa Ruotsissa. Elokuvan traileri on mainio, mutta Jalla! Jallan! kohdalla on käynyt perinteisesti: traileri kertoo parhaat palat, ja itse elokuva onkin sitten makupaloihin nähden sangen vaisu.
Jalla! Jalla! on elokuva kahdesta kaveruksesta, perusruotsalaisesta Månsista ja ruotsalaistuneesta libanonilaisesta Rorosta. Pojat tekevät puutarhahommia ja viettävät letkeää vapaa-aikaa, mutta huolettoman elämän taustalla on pilviä. Roron ongelma on suvun tinkimätön tahto naittaa hänet valitsemalleen tytölle. Månsia taasen rassaavat potenssiongelmat oman tyttöystävän kanssa. Niihin haetaan apua noitatohtorilta, seksikaupoista ja erilaisista roolileikeistä. Hauskuus kääntyy kuitenkin kovin usein kiusalliseksi puskafarssiksi.
Pakkoavioliittoa käsitellään Farresin elokuvassa kevyen komediallisesti pintaa raapaisten, minkä vuoksi särmät jäävät syntymättä. Roro ja kuvankaunis Yasmin päättävät teeskennellä suostuvansa avioliittoon, jotta fanaattinen suku saataisiin hiljaiseksi. Hääjärjestelyt käynnistyvät kuitenkin niin odottamattomalla vauhdilla, että kulissiromanssin rakentanut nuoripari on helisemässä. Avioliittosuunnitelmat tuottavat surua myös Roron ruotsalaiselle tyttöystävälle ja Månsille, jonka romanttiset tunteet ovat vaivihkaa siirtyneet omasta tyttöystävästä Yasmineen. Pakkoavioliiton väistämättömyyttä kehitellään niin perusteellisesti, että loppuratkaisu tuntuu aivan liian helpolta.
Kotimaassaan erinomaisesti katsojia vetänyt Jalla! Jalla! on hiukan amatöörimäisen oloinen elokuva modernien nuorten tasapainoilusta ympäristön velvotteiden ja omien toiveidensa välillä. East is East tavoitti valloittavasti komedian keinoin perinteistä järkähtämättömästi kiinnipitävien maahanmuuttajien ahdasmielisyyden ja tunteettomuuden. Komedia on kyllä tehokkaimpia tapoja käsitellä aitoja ongelmia, mutta Farresin elokuva kalastelee pitkin matkaa nauruja liian helpoin keinoin. Siksi henkilöiden vastoinkäymiset ja kohtalot eivät niin kauheasti jaksa kiinnostaa.