Liisa oli 17-vuotias, kun hänellä todettiin luusyöpä. Hoitosuunnitelma oli selvä melkein saman tien: reisiamputaatio. Ensimmäiset puoli vuotta Liisa vietti pääosin neljän seinän sisällä, sillä proteesia ei ollut heti saatavilla. Sittemmin Liisa on viettänyt täysin normaalia elämää. Aina ihmiset eivät edes huomaa, että häneltä puuttuu jalka.
Liisan jalka oli ollut omituisella tavalla kipeä polven alapuolelta jo jonkin aikaa, kun hänen liikunnanopettajansa patisti tytön tutkimuksiin.
− Lopeta se valittaminen ja mene lääkäriin, oli opettaja komentanut.
Hyvä, että komensi, sillä se saattoi pelastaa Liisan hengen. Tutkimuksissa kivun syyksi paljastui luusyöpä, joka on usein huonoennusteinen. Hoitosuunnitelma oli selvä heti: Liisalle määrättiin sädehoitoa ja jalka päätettiin amputoida reiden puolivälistä.
− Kun ymmärsin, kuinka vakavasta sairaudesta oli kyse, tajusin että vain amputaatio pelastaa henkeni. En siis kapinoinut lääkärin päätöstä vastaan, Liisa kertoo.
Hän tietää, että toisenlaisiakin hoitosuunnitelmia joskus tehdään potilaan toiveesta, koska kaikki eivät pysty kuvittelemaan elämää ilman kaikkia raajoja. Mutta silloin seuraukset eivät yleensä ole kovin hyviä. Tosin Liisan kokemukset ovat vuodelta 1965, joten tähän päivään mennessä tilanne on voinut muuttua paljonkin. Liisan vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä.
Puoli vuotta kotona
Leikkauksen jälkeen Liisa kävi koulua kotoa käsin, sillä hän joutui odottamaan ensimmäistä proteesiaan puolisen vuotta, ja liikkuminen oli hankalaa.