USA 2004. Ohjaus: Alex Proyas. Käsikirjoitus: Jeff Vintar, Akiva Goldsman. Kuvaus: Simon Duggan. Leikkaus: Richard Learoyd, Armen Minasian, William Hoy. Tuotanto: Laurence Mark, John Davis, Wyck Godfrey, Topher Dow. Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan. Kesto: 116 min. Levittäjä: FS Film.
Jos robotit joskus valtaavat maailmaherruuden, Hollywood on ainakin näyttänyt meille monen monta mallia, miten se saattaisi tapahtua. Taas saamme yhden lisää. Isaac Asimovin novellikokoelma esitteli kolme robotiikan lakia, joiden varaan Alex Proyasin ohjaama elokuva nojaa. Lait ovat: 1) robotti ei saa vahingoittaa ihmistä, 2) robotin tulee totella ihmisen antamia käskyjä, mikäli ne eivät kumoa ensimmäistä lakia, 3) robotin täytyy suojella omaa olemassaoloaan, kunhan suojelu ei riko kahta ensimmäistä lakia. Kun robotit alkavatkin ajatella itsenäisesti ja inhimillisesti, syntyy kaaos, jota murhatutkija Del Spooner (Will Smith) koettaa toiminnallisesti tainnuttaa ja palauttaa maailmaan tasapainon.
En ole Asimovin kyseistä novellikokoelmaa lukenut, mutta pelkäänpä, että kirjailija kääntyisi haudassaan, jos näkisi, millainen videopeliä muistuttava digitaalimyllerrys hänen ajatuksistaan on syntynyt. Tekijät ovatkin kaiketi napanneet muutamia perusideoita Asimovilta ja muuttaneet ne sitten amerikkalaisnuorisoa puhuttelevaksi hektiseksi ryskeeksi.
Jo heti alussa tarina vuotaa kuin seula. Tekijät eivät onnistu alkumetreilläkään motivoimaan minua niin, että jaksaisin hetkeäkään kiinnostua tästä sadusta tai uskoa sen maailmaan. Eikä elokuva osaa päättää, ovatko robotit syystä kapinoivia orjia vai uhkaavia vihollisia, jotka täytyy tuhota. Robotteja kohtaan osoitetaan myös teennäistä empatiaa ja ymmärrystä, mutta niin ohjaajalta kuin näyttelijöiltäkin on jäänyt herkkyys kotiin.Will Smith on Will Smith, aina samanlainen: komea viisastelija ja ikään kuin hauska. Elokuvan naispääosan esittäjä Bridget Moynahan ei selviydy tehtävästään yhtään paremmin: silmät pyörivät päässä ja ilme on totinen mutta tunne puuttuu.
Elokuvassa on teknistä kompetenssia yllin kyllin muttei älyllistä haastetta eikä intoa. Mitä enemmän elokuvaa pohtii, sitä vähemmän siinä on tolkkua. Elokuva on liuta ilmaa heitettyjä, vastausta vaille jääviä kysymyksiä, puisevia stereotyyppejä ja pökkelömäistä näyttelemistä. Tekoälyn mukanaan tuomat uhkakuvat unohtuvat pian räjähdysten ja teknisten vempainten runsaudensarven alle. Uusimmalla teknologialla ja tehosteilla mälläilylläkin pitäisi olla jokin pointti. Futuristinen Chicago vuonna 2035 on elokuvan paras visuaalinen anti. Itse asiassa se on koko elokuvan paras anti.
Teksti: Minna Karila
Kuva: FS Film