Tarja otti vastuun kolmen läheisen ihmisen hoidosta siinä vaiheessa, kun he eivät siihen itse pystyneet. Kiitokseksi pyyteetön auttaja on joutunut maistraatin kynsiin ja aina oikeuteen asti.
Siinä missä lähimmäisen auttaminen on toiselle uhraus, Tarjalle käden ojentaminen on ollut luontaista. Tarja oli vuonna 2001 viisissäkymmenissä, kun hänen äitinsä sai aivoinfarktin.
Kun kävi ilmi, ettei äiti pärjäisi enää omillaan, Tarja teki ratkaisun: otti äidin luokseen asumaan ja lopetti vuotta myöhemmin yrityksensä toimiston.
Elämä soljui kotiympyröissä vuoden eteenpäin, kunnes hoidettavien määrä yllättäen triplaantui.
− Lapsuudenystäväni isä ja hänen kehitysvammainen poikansa olivat jääneet vuonna 1994 kaksistaan, kun perheen äiti kuoli. Vuonna 2001 myös heidän kasvattityttärensä menehtyi, Tarja taustoittaa.
Kyseinen perhe oli Tarjalle yhtä läheinen kuin oma suku. Kun isän kunto alkoi heiketä, Tarja ei voinut katsoa tilannetta sivusta.
− Asuimme kaikki pääkaupunkiseudulla. Pidin luonnollisena, että alan hoitaa myös heitä.
Raskaat vuodet
Tarja ei tänäkään päivänä tiedä, miten hän selvisi vuosista 2002−2008, jolloin hoidettavia oli kolme. Vuonna 2005 kuvio mutkistui entisestään, kun Tarja muutti äitinsä kanssa Keski-Suomeen. Sitkeä nainen ajoi viikoittain 600 kilometriä Helsinkiin ja takaisin jatkaakseen isän ja pojan auttamista.
− Molemmilla vanhuksilla oli järki päässä loppuun asti. Neuvottelin heidän kanssaan kaikki asiat rahoja myöten. En olisi ikinä voinut tehdä mitään muuta, Tarja painottaa.
Välimatkan lisäksi ongelmia aiheutti käytännön puoli. Äidilleen Tarja oli virallisesti omaishoitaja. Tukien saaminen oli jatkuvaa taistelua, ja lopulta summat myönnettiin aina alhaisimpana mahdollisena.
