Harmittaako viileä kesän alku? Vuonna 1867 kesäkuussa oli monin paikoin rekikeli, järvet jäässä ja ihmisiä kuoli nälkään

Jo kylvöjen myöhästyminen herätti huolta, mutta lopullinen isku tuli, kun syyskuun alku toi mukanaan tavallista kovemman hallan. Eräillä alueilla tuhoutui viljasato täysin, ja koko maassa menetettiin noin puolet ruissadosta.

– Suomen nälkäkriisi nousee noin kahdeksan prosentin kuolleisuuden näkökulmasta (maailman)historiallisestikin poikkeuksellisen vakavaksi kriisiksi, sano sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta.

Perinteisesti on arvioitu, että vuosina 1866-1869 menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä noin 150 000 ihmistä, joka tarkoitti 1,8 miljoonan väestössä lähes yhdeksää prosenttia väkiluvusta. Viimeisimmät tutkimukset ovat korottaneet arviota jopa 10-12 prosenttiin.

Nälänhätä iski voimalla kuoleman hevosenkenkään

Nälkävuodet eivät rankaisseet samalla lailla Suomen eri osia. Esimerkiksi rannikkoseuduilla, Lapissa ja Mikkelin läänissä kuolleisuus ei juuri noussut.

Sen sijaan nälkäkatastrofi iski voimalla alueelle, jota tutkijatohtori Miikka Voutilainen kutsuu kuoleman hevosenkengäksi. Se kulki Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Satakuntaan ja Hämeeseen.

Eniten kärsineitä alueita olivat muun muassa perinteisesti köyhät ja hallanarat seudut kuten Pohjois-Karjala, Suomenselän seudut, nykyinen Keski-Suomi ja Pohjois-Pohjanmaa.

-Kuolleisuus toki nousi syrjäisessä nälkä-Suomessa, mutta myös sen ulkopuolella, esimerkiksi Hämeessä ja Uudellamaalla.

Tämä johtui siitä, että nälkää pakoon lähteneiden ihmisten mukana levisivät kulkutaudit. Pakolaiseksi lähdettiin, kun kotipaikoilla elinkeinojen kadottua apua ei ollut saatavilla tai sitä ei haluttu antaa, Voutilainen kertoo.

Taloushistorian tutkijatohtori Miikka Voutilainen Jyväskylän yliopistosta painottaa, että kato ei yksin selitä vuosien 1867-1868 nälkäkriisiä. Suomi oli ollut satoja vuosia maatalousmaa, jossa ihmiset olivat oppineet tuntemaan luonnon riskit.

– On paljon esimerkkejä tilanteista, joissa pitkäänkin kestäneet kylmät kaudet eivät ole synnyttäneet Suomessa nälänhätää.

Maaseudun kausityövoima suhdanteiden armoilla

Vaikka kato ei ollut nälkäkriisin ainoa syy, sitä voi Voutilaisen mukaan kuvailla työnnöksi kuilun yli. Nälänhädälle altistaneet rakenteelliset pohjasyyt löytyvät Suomen köyhyydestä ja eriarvoisuudesta.

– Länsi-Euroopan maiden bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomi oli jopa köyhempi kuin Irlanti, jota on kuitenkin pidetty äärimmäisen köyhyyden esimerkkinä 1800-luvulla.

Köyhyyttä ja eriarvoisuutta ei Voutilaisen mukaan tuottanut vain hallanarka maatalous, vaan myös muun muassa lainsäädäntö. Tiloja ei esimerkiksi voinut jakaa miten vain, eivätkä maanomistajat halunneet antaa maaomaisuuden lipsua ja hajota sinne tänne.

– Maaseudun asukas, joka ei päässyt maahan käsiksi, oli lähes poikkeuksetta suhdanneherkkien työmarkkinoiden armoilla. Maatilojen kyky palkata ihmisiä ei nimittäin ollut kummoinen. Suuri osa maatalouden työväestöstä oli kausityövoimaa, ja jos sato epäonnistui, ei kausityövoimaakaan juuri tarvittu.

Talouden ongelmia syvensi Voutilaisen mukaan se, että Suomessa oli 1800-luvulla vain vähän teollisuutta. Pienet kaupungit eivät myöskään pystyneet imemään maatalouden kausityövoimaa. Monissa Länsi-Euroopan maissa nimenomaan kaupungistuminen ja teollistuminen auttoivat maaseudun köyhyyden poistumisessa.

Viljan hankkimisessa viivyteltiin

Häkkinen huomauttaa, että aiemmat kriisit 1850- ja 1860-luvuilla olivat köyhdyttäneet maata ja vähentäneet elintarvikevarastoja.

– (Vuoden 1867) kadon aiheuttamaa suurta elintarvikevajausta korvaamaan olisi pitänyt tuoda ulkomailta valtavia määriä viljaa. Tähän ei ryhdytty, koska katsottiin, että taloudellisesti ei ollut enää varaa ottaa suuria lainoja. Tässä J.V. Snellman toimi aika keskeisessä asemassa.

Myös lopulta saapunut tavallista lämpimämpi kesä herätti toiveita selviytymisestä. Hallan sitten iskettyä syyskuussa oltiin avun hankkimisessa jo auttamattomasti myöhässä. Lisäksi viljan kuljetuksessa ja jakelussa oli suuria ongelmia.

– Olen arvioinut, että Suomeen saatiin 5-10 prosenttia tarvittavasta viljasta jakeluun, Häkkinen sanoo.