Suomessa on ihmetelty kylmää kevättä, mutta tämä ei ole mitään verrattuna tilanteeseen 150 vuotta sitten. Vuonna 1867 kesäkuussa oli monin paikoin rekikelit ja järvet jäässä, ja kylvöihin päästiin joissakin paikoissa vasta juhannuksen jälkeen. Edessä oli Länsi-Euroopan viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi.
Jo kylvöjen myöhästyminen herätti huolta, mutta lopullinen isku tuli, kun syyskuun alku toi mukanaan tavallista kovemman hallan. Eräillä alueilla tuhoutui viljasato täysin, ja koko maassa menetettiin noin puolet ruissadosta.
– Suomen nälkäkriisi nousee noin kahdeksan prosentin kuolleisuuden näkökulmasta (maailman)historiallisestikin poikkeuksellisen vakavaksi kriisiksi, sano sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta.
Perinteisesti on arvioitu, että vuosina 1866-1869 menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä noin 150 000 ihmistä, joka tarkoitti 1,8 miljoonan väestössä lähes yhdeksää prosenttia väkiluvusta. Viimeisimmät tutkimukset ovat korottaneet arviota jopa 10-12 prosenttiin.
Nälänhätä iski voimalla kuoleman hevosenkenkään
Nälkävuodet eivät rankaisseet samalla lailla Suomen eri osia. Esimerkiksi rannikkoseuduilla, Lapissa ja Mikkelin läänissä kuolleisuus ei juuri noussut.
Sen sijaan nälkäkatastrofi iski voimalla alueelle, jota tutkijatohtori Miikka Voutilainen kutsuu kuoleman hevosenkengäksi. Se kulki Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Satakuntaan ja Hämeeseen.
Eniten kärsineitä alueita olivat muun muassa perinteisesti köyhät ja hallanarat seudut kuten Pohjois-Karjala, Suomenselän seudut, nykyinen Keski-Suomi ja Pohjois-Pohjanmaa.
-Kuolleisuus toki nousi syrjäisessä nälkä-Suomessa, mutta myös sen ulkopuolella, esimerkiksi Hämeessä ja Uudellamaalla.