"Hän tarvitsee säännöllisesti vapaata myös lasten seurasta" – introvertti äiti ei rakasta lapsiaan vähemmän kuin muut

– Masentuneet ovat erilaisia. Ei ole yhtä tapaa olla masentunut. On varmaan mahdollista pystyä hoitamaan hygieniansa ja laittautua kauniiksi, vaikka suunnittelisi samaan aikaan itsetuhoa, Pauliina Vanhatalo sanoo.

Hän itse sai masennusdiagnoosin 35-vuotiaana. Sairastuminen oli ikävää, mutta kasvatti.

– Tunnetilana masennusta on hankala sietää, mutta koska se oli myös eräänlainen umpikuja, se pakotti etsimään uusia näkökulmia ja ajatuksia omaan elämään, Vanhatalo kuvaa.

Kokemuksesta syntyi teos Keskivaikea vuosi, jota kuvataan sanoilla "masennuskirja, joka ei masenna".

– Masennuksen kuvaaminen niin, etteivät sairauden aikainen tunnetila ja toivottomuus tartu lukijaan, ei ole ihan helppoa. Olen iloinen siitä, että se näyttää kuitenkin onnistuneen.

Todellisuuskosketus, jota ei voinut väistää

Vanhatalo oli aiemmin kärsinyt kaamosmasennuksesta. Kun psykiatrin diagnoosi oli keskivaikea masennus, se ei tavallaan ollut yllätys. Oireet olivat tuttuja.

– Silti asian kuuleminen ammattilaisen suusta oli myös todellisuuskosketus, jota ei voinut väistää. Tunteita ei voinut enää laittaa sen piikkiin, että sattui olemaan huono päivä tai viikko, Vanhatalo kuvaa.

– Keskivaikea masennus on tuntuvaa ja rajoittavaa, mutta se ei kuitenkaan vie toimintakykyä kokonaan ja kaiken aikaa. Siksi se asettaa myös aivan omanlaistensa haasteiden eteen. On mietittävä tarkkaan, mihin pystyy ja mitä voi itseltään vaatia, ja samalla sitä yrittää jatkaa mahdollisimman normaalia elämää.

Masennus ei kysele, onko sairastuva bisnesmies, yrittäjä, isäntä, emäntä vai äiti. Vanhatalolla oli sairastuessaan kaksi lasta. Hän ei kokenut sairastumisesta syyllisyyttä, mutta ne asiat, joita sairauden vuoksi ei jaksanut tehdä, harmittavat.

– Olisin mielelläni ollut aktiivisempi, iloisempi ja tarmokkaampi, mutta sairaus on sairautta, hän sanoo.

– Rakkaus lapsiin saa toki tuntemaan halua suojella heitä sairauden vaikutuksilta ja pyrkimään viimeiseen asti siihen, että lasten arki on riittävän turvallista ja että heidän kokemuksilleen, tunteilleen ja kysymyksilleen on kotona tilaa.

Masennuksen yleisyydestä huolimatta siitä ei vieläkään puhuta avoimesti. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Yli puolella heistä tauti uusii.

Joillakin masennus kroonistuu ja jää pysyväksi.

– Mitä enemmän masennuksesta ylipäätään puhutaan, sitä vähemmän ihmisten tarvitsee pelätä leimautumista.  Sairaus on hyvin yleinen ja sitä on rankkaa kantaa, jos kuvittelee olevansa maailman ainoa masentunut.

Stereotypioiden mukaan masentunut ei koe lainkaan iloa. Hän vain nukkuu, ei jaksa käydä suihkussa tai vaihtaa vaatteita.

– Kokemukseni mukaan ainakin keskivaikeassa masennuksessa on mahdollista kokea hetkittäin myös iloa. Toki kyky mielihyvän, onnellisuuden ja ilon tunteisiin on alentunut – ja voi olla mahdotonta löytää sairauden keskellä sellainen päivä, joka on aamusta iltaan hyväntuulinen, Vanhatalo sanoo.

– En ole mikään masennuksen asiantuntija, vaikka olen itse käynyt sen läpi. Itseäni kannattelivat kirjoittaminen, lukeminen, luonnossa kulkeminen ja läheisimpien tuki. Jos on voimia ja kykyä toimia, kannattaa varmaan suuntautua kohti sellaisia asioita, jotka ovat tavallisesti tuottaneet itselle iloa.

"Introvertti äiti kuihtuu, jos ei saa hiljaisuuden ja yksinolon tunteja"

Helsingin Sanomien haastattelussa Vanhatalo kertoi, että oli vuosikausia yrittänyt äitinä esittää jotakin muuta, kuin on. Se, millainen äidin pitäisi olla, vei Vanhatalon voimat: hän yritti mukautua ideaan hyvästä, jaksavasta ja aina läsnäolevasta äidistä.

– Olin yrittänyt asettua hyväksi hahmottamani äidin rooliin, olla sosiaalinen, puhelias ja tiheästi kontaktiin hakeutuva. Koska tuo rooli oli ristiriidassa oman hiljaisuutta ja yksinäisyyttä tarvitsevan persoonallisuuteni kanssa, sisälläni kävi jatkuva ristiveto. Joko en kuunnellut yksinäisyyden tarpeitani tai sitten podin vetäytymisestä syyllisyyttä, Vanhatalo kuvaa.

Lopulta Vanhatalo ymmärsi olevansa introvertti nainen, jolla on lapsia – introvertti äiti.

– Introvertti äiti tarvitsee yksinoloa vähän niin kuin ekstrovertti äiti tarvitsee toisten aikuisten seuraa – ekstrovertti voi tulla mökkihöperöksi aikuisseuran puutteesta, introvertti äiti taas kuihtuu, jos ei saa hiljaisuuden ja yksinolon tunteja, joina hän palautuu sosiaalisesta rasituksesta ja saa yhteyden itseensä ja ajatuksiinsa, Vanhatalo kuvaa.

Introvertti ei lataudu muiden seurassa tai saa vilkkaista juhlista virtaa. Hän kaipaa arkeensa omaa aikaa. Jos hengähdystauoksi tai riittää puolisen tuntia aikaa ilman muita, ei ehkä vielä puhuta kovin syvästä introversiosta, Vanhatalo pohtii.

– Introvertti äiti ei rakasta lapsiaan vähemmän kuin muut äidit, mutta hän tarvitsee säännöllisesti vapautta muiden seurasta, myös lasten seurasta. Tyypillisesti introvertit voivat olla myös aika tunnollisia ja herkkiä, he haluavat kantaa vastuunsa ja pitää lapsistaan huolta, Vanhatalo sanoo.

– Kun yksinolon ja omaehtoisen syventymisen tarpeet eivät kuitenkaan katoa mihinkään lasten syntyessä, introvertti äiti on usein myös syyllisyyttä poteva äiti. Tässä olisi mielestäni muutoksen paikka – äitiys ei velvoita ketään muuttamaan omaa persoonallisuudenrakennettaan, on vain löydettävä keinot pitää huolta sekä itsestään että lasten tarpeista.

Keskivaikean vuoden aikana Vanhatalo etsi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Tehoaako meditaatio, jos Facebook on samalla auki? Voiko rakkaudessa epäonnistua?

Kustantamo kuvaa Keskivaikea vuosi -kirjaa teokseksi, jossa Vanhatalo tekee "sovintoa elämänsä kanssa". Löytyikö sovinto?

– Kyllä kai. Tai ainakin jonkinlainen välirauha.

Heli Thorén erosi – mitä rankka kokemus opetti?

Osittainen lähde: Thl.fi, HS.fi