Päivi Istalasta tuli toimittaja, koska maailma kiinnosti häntä. Jäätyään eläkkeelle hän joutui kysymään itseltään: olenko olemassa, jos en ole eetterissä?
Päivi Istala ei usko sattumiin. Hän on pienestä pitäen rakastanut ainekirjoitusta, rustannut runoja ja ollut hyvin kiinnostunut maailman tapahtumista.
– Varsinkin viimeinen on toimittajalta vaadittava perusominaisuus. Kun pääsin ylioppilaaksi vuonna 1966, olin vakaasti päättänyt lähteä Tampereelle opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia, Istala kertoo.
Vanhempien avioero muutti suunnitelmat.
– Äitini aikoi muuttaa kolmen nuoremman sisarukseni kanssa Helsinkiin, ja isä vetosi vanhimman lapsen velvollisuudentuntooni ja komensi sinne tukemaan äitiä. Ei siinä ollut nokan koputtamista.
Istala alkoi opiskella Helsingin yliopistossa suomen kieltä, taidehistoriaa ja draamakirjallisuutta.
– Isä kai halusi, että minusta tulisi peräkylän oppikoulun äidinkielenopettaja.
"Missä te olette viipynyt?!"
Vaan ei tullut. Ensimmäisen opiskeluvuoden syksynä Istala näki Helsingin Sanomissa työpaikkailmoituksen.
– Siinä luki, että Oy Yleisradio Ab hakee Studio2 -nimiseen ohjelmaan disc jockeyi'tä – siihen aikaan tiskijukka-sanaa ei vielä ollut keksitty. Ajattelin, että radiotoimittajan työ voisi olla kivaa, sillä Karjalasta kotoisin olevana puhetulva tulee minulta luonnostaan, Istala sanoo.
Istala sai kutsun testeihin 250 muun hakijan kanssa.
– Meitä suuria ikäluokkia työelämän tulppana pitäville nuorille voisikin huomauttaa, että oli se työnhaku aika hurjaa myös silloin, kun jokaisessa ikäluokassa oli 100 000 tekijää.
