Tositarina: Esikoislapsemme menehtyi kohtuuni

Vuoden 2012 tammikuussa Miia, 29, odotti esikoislastaan yhdessä miehensä kanssa. Onnellinen odotus vaihtui kuitenkin suureen suruun, kun esikoispoika menehtyi kohtuun raskauden loppuvaiheessa.

– Se oli epätodellista. Tuntui kuin olisin ollut jossain painajaisessa, mutta siitä ei voinut herätä, Miia kuvaa.

Maailma romahti

Miia oli raskausviikolla 35+2, kun hän ei eräänä iltapäivänä tuntenut vauvan liikkuvan.

– Soitin sairaalaan. He käskivät käydä kuumassa suihkussa ja juoda makeaa, mutta vauva oli edelleen samassa asennossa. Soitin uudestaan, ja he sanoivat, että tokkopa on mitään hätää, mutta jos mieltä rauhoittaa, voimme lähteä käymään siellä. Joten lähdimme. Kello oli noin puoli yksitoista illalla, Miia muistelee.

Sairaalassa kätilö kuunteli vauvan sydänääniä, ja saikin vaimeasti ne kuuluviin. Miia kuitenkin kertoo tienneensä, että äänet kuuluivat hänen sydämestään.

– Kätilö meni hieman paniikkiin ja haki lääkärin paikalle. Lääkäri tutki minut ultraäänellä ja totesi: olen pahoillani, mutta täällä ei sydän enää lyö. Siinä vaiheessa maailma romahti. Aloin huutaa ja kiroilla. Se oli niin kamala tilanne, jota en ollut edes ajatellut, Miia kuvailee.

Tunnekuohun jälkeen vallan otti rauhallisuus. Miia kysyi lääkäriltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

– Lääkäri sanoi, että synnyttäisin normaalisti. Sanoin, etten pystyisi siihen. Pyysin, että vauva vain leikattaisiin ulos nopeasti. Hoitaja kuitenkin sanoi, että menisimme yöksi kotiin ja tulisimme seuraavana päivänä uudestaan. Yön aikana luin netistä kohtukuolemasta ja aloin kerätä uudenlaista asennetta: meistä tulisi enkelin vanhemmat, Miia muistaa.

"Hän antoi suurimman nukkuvan aarteemme syliini"

Unettoman yön jälkeen Miia soitti läheisilleen kertoakseen tapahtuneesta. Tieto levisi myös sukulaiselta toiselle.

– Isä jätti vastaajaani viestin, jossa nieleskeli kyyneleitä ja oli erittäin pahoillaan. Soitin läpi mieheni siskon sekä omani. He olivat kauhuissaan, tuntui pahalta pilata heidän päivänsä. Soitin muistaakseni myös miehen äidille. Kaikkien maailmat murenivat yhdellä puhelinsoitolla.

Aamukymmeneltä Miia lähti miehensä kanssa sairaalalle. Synnytys kesti kauan, sillä käynnistyskapselit eivät toimineet kuten niiden olisi pitänyt. Lopulta aika sairaalassa venyi viikon mittaiseksi.

– Neljäntenä päivänä lääkäri sanoi, että voisi puhkaista illalla kalvot nopeuttaakseen synnytystä. Sanoin kiitos ei. Halusin, että synnytys etenee luonnollisesti eikä liian nopeasti. Koska kehoni ei ollut valmis synnyttämään, halusin, että paikat löystyvät ja kypsyvät ihan rauhassa ilman hoppua. Sanoin, että meillä ei enää ole mikään kiire ja kyllä se itsekseen sieltä tulee, Miia kirjoitti blogissaan tapahtuneesta.

Lopulta, lähes viiden päivän odotuksen jälkeen, enkelivauva Alpo syntyi.

– Synnytyssalissa vallitsi suuri suru ja haikeus. Mieheni istui rinnallani ja olimme surullisia. Kätilö toi Alpon huoneeseen ja kysyi, ottaisinko hänet syliin. Sanoin, että en taida uskaltaa, ja kätilö seisoi Alpo sylissään ja odotti että olin tarpeeksi vahva katsomaan ja pitämään pientä poikaamme sylissäni. Lopulta hän antoi suurimman nukkuvan aarteemme syliini, Miia muistaa.

Saman kohtalon kokeneita on paljon

Alpon kuolemalle ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä. Miian mukaan tämä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

– Itse uskon että kaikki asiat tapahtuvat aina jostain syystä. Tällä hetkellä sitä on vaikea ymmärtää. Meidän vauvassamme ei ollut mitään vikaa. Toisaalta tietysti se on huojentavaa, että todennäköisyys sille, että näin tapahtuu, on erittäin pieni.

Miia luki netistä, että kohtukuolemia tapahtuu vuosittain noin 200 kappaletta. Kohtukuolemalla tarkoitetaan yli 22-viikkoisen tai yli 500 grammaa painavan lapsen menehtymistä kohtuun.

– Itse en ollut ikinä ennen kohtukuolemasta kuullut. Olin aina kuvitellut, että vauvan menehtyminen tapahtuu johonkin komplikaatioon tai muuhun sellaiseen, Miia sanoo.

– Asian laajuuden tajusi vasta tapahtuman jälkeen: meitä saman kohtalon kokeneita on paljon, eikä tätä kenellekään toivoisi sattuvan. Mutta kyllä se toisaalta helpotti, koska vain saman kokeneet voivat tietää mitä käyt läpi ja tukea toinen toistaan sekä jakaa tietoa.

Miia syytti aluksi itseään, mutta syyllisyyden tunne meni nopeasti ohi.

– Sairaalassa sanoin kyllä heti, että olen itse aiheuttanut tämän. Kätilö sanoi siihen, etten ole mitään niin vakavaa voinut tehdä, että se aiheuttaisi tämän.

"Ihmiset eivät tiedä, miten suhtautuisivat"

Tapahtuneen jälkeen Miia sai välittömästi miehensä kanssa paljon tukea sairaalan henkilökunnalta ja läheisiltään.

– Sairaalan henkilökunta oli ihana. Siitä kuuluu antaa heille suuri kiitos, koska he vaikuttivat paljon tapahtumasta jääneeseen muistoon. Neuvolasta otettiin yhteyttä, ja sairaalan sosiaalinainen kävi juttelemassa, Miia muistaa.

Tapahtuneen jälkeen hän palasi melko nopeasti töihin.

– Minulle olisi kuulunut normaali muutaman kuukauden äitiysloma, mutta ajattelin, että parempi vain kun kohtaan tutut heti. Arki rullaa melko normaalisti, mutta kyllä joka päivä tulee poikaa mietittyä ja itku on herkässä.

Tapahtuneesta puhuminen on hankalaa, eivätkä ihmiset osaa suhtautua asiaan.

– Ihmisille ei tule mieleen, että voi käydä näin, ja he onnittelevat aina ensimmäisenä. Se on ollut sellainen asia, joka on ollut vaikeaa: on raskasta ottaa onnittelut vastaan ja sitten kertoa, miten kävi. Keskustelu loppuu siihen ja tulee ahdistava hiljaisuus. Sitten huomaatkin, että sinä olet se, joka lohdutat onnittelijaa ja alat vähätellä tapahtunutta, Miia kuvaa.

Miian mukaan osa hänen ystävistään ei ole uskaltanut ottaa tapahtuneen jälkeen yhteyttä. Osa sukulaisista ei ole kommentoinut asiaa mitenkään.

– Ihmiset eivät oikein tiedä, miten suhtautuisivat tai mitä sanoisivat, vaikkei tarvitse sanoa mitään erikoista. Antaisi vain vaikka halauksen. Kaikista kamalinta on, kun ei sano mitään vaikka tietää, että 8,5 kuukautta olemme vauvaa odottaneet. Se satuttaa eniten, Miia kuvaa.

– Sen huomaa, ettei kukaan ymmärrä, miltä meistä tuntuu. Välillä tuntuu, että tästä olisi pitänyt päästä jo yli, vaikkei se niin mene.

Jokainen suree eri tavalla

Miian mukaan surullisten ja kipeiden asioiden kohtaaminen heti on kuitenkin auttanut käsittelemään tapahtunutta.

– Suren, kun siltä tuntuu, ja itken kun itkettää. Puhun paljon. Olen avoimesti kertonut kaikille tapahtuneesta. Ei tästä varmastikaan koskaan toivu, mutta asia muuttaa muotoaan oman ajatusmaailman mukaan. Jokainen meistä suree eri tavalla, niistä mikään tapa ei ole väärä, Miia muistuttaa.

Saman tilanteen kohdanneelle pariskunnalle Miialla on muutamia ohjeita.

– Ottakaa paljon valokuvia. Pitäkää vauvaa sylissä. Mihinkään ei ole kiire, ja ne muistot ovat tärkeitä jälkeenpäin.

Lue myös:

Tositarina: Koulukiusatusta tytöstä idolin morsiameksi

MTV3/Helmi

Teksti: Maria Aarnio

Kuvat: Colourbox

Lisätietoa:Kohtukuolema.fi