MTV Sportin Petteri Sihvonen pohdiskelee kolumniluonteisessa tekstissään, mitä on hyvä lasten- ja nuortenurheilu.
Videolla perjantain Tulosruutu.
Ensin, mitä on tautologia? Tämän tekstini pitimiksi ymmärrän tautologialla yksinkertaisesti toistamista. Heti kohta on lisättävä, että tautologialla on käsitteenä hieman negatiivinen kaiku; jonkin toistaminen on tällöin ikään kuin turhaa, informaatio ei lisäänny toistamalla.
Kuitenkin, ja kaikitenkin, lukija oivaltaa tekstini lopuksi, miten myönteinen asia tautologia on, mitä tulee urheilun, liikunnan ja peräti hyvän elämän yhtälöön.
Siitä lienemme yhtä mieltä, ettei huippu-urheilijaksi voi koskaan tulla ilman lähes rannatonta tautologiaa. Eri lajien vaatimukset ovat erilaisia, mutta joka tapauksessa vaaditaan tavallisen ihmisen näkökulmasta katsoen liki käsittämätön määrä toistoja, että jostakusta tulee erinomainen urheilija.
"Urheilun marinoima ihminen pitelee vahvasti elämänlankoja käsissään."
Pitää huomata, etten tarkoita tässä tautologialla vain jotakin liikerataa, jota pitää toistaa loputtomiin. Ajattelen paljon enemmän. Urheilijan koko elämäntapa on tautologinen. Mennessään nukkumaan hän ajattelee: urheilua. Herätessään hän ajattelee: urheilua.
Urheilijan ajatus kiertää rataa. Miten meni tänään? Mitä aion huomenna? Moneltako ja missä ovat treenit? Mitä syön? Missä kohtaa otan päiväunet? Milloin olikaan hieronta? Olenko venytellyt tänään riittävästi? Milloin on seuraava kilpailu? Ja niin edelleen.
Urheilijan tautologinen ajatusrata on mitä kaunein – ja toisteisin.
Katsokaa hetkeksi maailmaa Jani Sievisen silmin. Mitä näkyy lapsena? Uima-altaan kaakelia. Mitä näkyy nuoren Sievisen silmin? Sama kaakeli. Entä nuoren aikuisen Sievisen silmin? No kaakelipa hyvinkin.
Olkaa hetki Kaisa Mäkäräisen nahoissa. Hikoiluttaako? Kyllä. Hiki virtaa Mäkäräisen iholla lapsena, nuorena ja aikuisena. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen.
Mutta ei, en ole nyt tässä varsinaisesti tai pelkästään urheilun, saati huippu-urheilun asialla. Tuon pöytään uuden, erilaisen näkökulman.
Urheilussa vaaditaan ylenpalttisesti toistoja huipulle pääsemiseksi, muistuttaa Petteri Sihvonen.Lehtikuva
Rapsakka urheilu harrastuksena valmistaa ihmistä elämää varten. Ja se tapahtuu parhaimmillaan: tautologian kautta.
Urheiluhan on syvimmiltään suorastaan patologisen tautologista hommaa, oli kyseessä harrastus tai ammatti. Ja mitä tautologisempaa, sitä parempi, väitän.
Olen ollut urheilussa mukana liki noin 45 vuotta.
Havaintoni on kirkas: Urheilu opettaa elämän tärkeimpiä periaatteita, kuten sen, että niin makaat kuin petaat. Tämä johtuu ennen muuta tautologiasta.
Ihmiselämän traagisimpia asioita on se, jos yksilö ei osaa toistaa tähdellisiä asioitaan riittävästi ja riittävän laadukkaasti.
"Lapsi on hyvä opettaa urheilullisen elämäntavan tautologisille tavoille mahdollisimman nuorena."
Urheilun marinoima ihminen pitelee vahvasti elämänlankoja käsissään. Kun tulee vastoinkäymisiä, urheillut ihminen tietää ja tuntee suorastaan intuitiivisesti, että nyt on palautettava käyttöön hyvät tavat ja tottumukset – ja on syytä toistaa niitä. Ja jos urheillutta ihmistä kohtaa äkillinen menestys elämän millä osa-alueella hyvänsä, hänelle on selvää, että menestys pysyy yllä vain, jos jatkaa säännönmukaisesti niiden asioiden parissa, jotka ovat johtaneet hyviin tuloksiin.
Olen toisaalla urheilujulkisuudessa linjannut, että urheilemisen syvin idea on urheilemisen lopettamisessa. Tuo hieman viekas linjaus sisältää oodin sellaiselle ajatukselle, että urheilla on hyvä, ja pitääkin urheilla lapsena ja nuorena, mutta ennen aikuisuutta on varsin sopivaa lopettaa hyvissä ajoin. Tärkeintä on kasvaa ja kiinnittyä elinikäiseen liikunnalliseen elämäntapaan.
Lapsi on hyvä opettaa urheilullisen elämäntavan tautologisille tavoille mahdollisimman nuorena. Siitä jää ratkaisevan hyvä jälki aivoihin myöhemmän elämän pitimiksi. Lastenurheilun on syytä olla riittävän kilpailullista. Voitot ja tappiot opettavat sille, mitä elämäkin usein on: henkilökohtaisia voittoja ja tappioita.
Sitä en pidä hyvänä, että lapsi kokeilee ja hylkää, ja taas kokeilee ja hylkää eri urheilulajeja. Päinvastoin pitäisi pysähtyä jonkin haasteen kohdalla, vaikka kaikki ei heti sujuisikaan ongelmitta. Siitä ei tule mitään, että urheillaan vatkulia suussa ja luovutetaan heti, kun pikkuisen tulee hiki tai muu epämiellyttävä seikka eteen.
Minulla on ottaa suomalainen esimerkkilaji, joka todistaa siitä, mihin tässä pyrin. Se on kiistatta ja ehdoitta: taitoluistelu.
Olen noin 20 vuoden ajalta todistanut jäähalleilla hyvin läheltä sitä kaavaa, mikä toteutuu taitoluistelumme piirissä. Taitoluistelua ei harrasteta juurikaan vatkuli suussa, lajissa on alusta asti sopivan kilpailullinen eetos. Kyseessä on ehkä kaikkien kilpailullisin urheilumuoto kaikista suomessa harrastetuista lajeista. Laji on erittäin vahvasti ammattivalmentajien otteessa.
"Hyvässä urheiluharrastamisessa on sellainen vahvennettu elämänmaku."
Tiedän kymmeniä tyttöjä, joille taitoluistelu on synnyttänyt läpi elämän kestävät erittäin liikunnalliset elintavat sittemmin. Taitoluistelun hieno ylivertainen kaari on siinä, ettei käytännössä ole mahdollista päästä lajissa edes oman seuran luistelijoiden parhaaksi, mutta silti luistellaan tosissaan ja paikoin jopa vakavissaan. Kunnes edessä on jo melko nuorena se elämän avaava upea ovi: taitoluistelun lopettaminen.
Kun lasten- ja nuortenurheilua tarkastellaan parhaimmillaan, liittyy siihen raakaa säännöllisyyttä ja toisteisuutta, reimaa kilpailullisuutta, pitkäjänteisyyttä, kourallinen onnistumisia, hyppysellinen epäonnistumisia, laaja kirjo sosiaalisuutta, iloa, surua, rehellisyyttä, juonittelua, naurua, kyyneleitä ja ennen muuta litratolkulla vuodatettua hikeä.
Sanoisin, että hyvässä urheiluharrastamisessa on sellainen vahvennettu elämänmaku. Vahvennettu siinä mielessä, että urheilun piirissä sopii kernaasti kokea ja kokeilla omia ja muiden rajoja, koska lopunperin urheilu on vain leikkiä – ja se sijaitsee joka tapauksessa turvallisen välimatkan päässä oikeasta elämästä.
