Maa niele minut! Tunne on varmaan jokaiselle tuttu. Kun polttava häpeä kulkee läpi kehon, ei hokema ”moka on lahja” paljoa siinä hetkessä lohduta, Raakel Lignell kirjoittaa kolumnissaan.
Eikä moka edes ole lahja kaikille ja kaikissa tilanteissa. Oululainen kaupunginvaltuutettu sai ihmisroska-möläytyksestään potkut huippupestistään kertalaakista, ei auttanut anteeksipyyntö. Häpeäpaalu oli valmis.
Mistä häpeässä on kyse?
Kansainvälisen tutkimuksen mukaan häpeä on vastine fyysiselle kivulle, joka estää vahingoittamasta lisää kudoksia. Häpeä estää meitä vahingoittamasta sosiaalisia suhteita, se on välttämätön kompassi sosiaalisessa elämässä.
Häpeä on tunne. Perustunteet, kuten rakkaus, viha ja suru on paikallistettavissa aivojen magneettikuvauksella, häpeän paikallistaminen on jo vaativampaa.
Se ei ole myöskään biologinen ja perinnöllinen tunne, kuten pelko, seksuaalinen halu tai mielihyvä syödessä. Häpeäntunne ei ole ilmeisesti päässämme valmiina syntyessämme vaan se kehkeytyy biologisempien tunnejärjestelmien yhdistelmänä.
Häpeä on opittua
Häpeä on siis opittua, se laukeaa kuin sopimuksen perusteella. Tyypillisin tilanne on, kun koetaan, ettei käytöksemme tai persoonamme vastaa ympäristön odotuksia.
Häpeämme myös silloin, kun kukaan ei näe tai tiedä, mitä olemme tehneet. Salaa mässäillessä tai puolisoa pettäessä sosiaalisen ryhmän vahdintehtävä on sisäistetty itselle, se syyllistää meitä kulttuurin pahoina pitämistä asioista silloinkin, kun niistä ei jää kiinni. Onko siis omatunto yhtä kuin kyky hävetä?
Kansainvälisessä tutkimuksessa havaittiin myös jopa yllättäen, että eri kulttuureissa häpeän mekanismi käynnistyy varsin saman tyyppisistä syistä ja teoista. ”Synnintunto” ei olekaan vain luterilaista ja meidän omaamme.
Hyvää ja pahaa häpeää
Hyvä, terve häpeä suojaa satuttamasta toisia ja opettaa meille empatiaa. Kun teet väärin, häpeät ja kadut. Pyydät anteeksi. Syyllisyys liittyy silloin tekoon. Ilman häpeää ihminen olisi ilkeä, piittaamaton ja epäinhimillinen. Eläimellinen.