Kesäolympialaisten aikaan ovat urheilutoimitukset kovilla. Jopa niin kovilla, että joskus tulee mieleen, mistä ihmeestä kaikki kisoihin lähetetyt mediaduunarit on oikein kaivettu. Ei siis ihme, että erittäin kovilla ovat myös penkkiurheilijat sohvillaan.
Selostajan työ on kammottavaa. Puhua papattaa pitää tunnista toiseen ja auta armias, jos teet virheen, siitä kuulet kyllä myöhemmin. Jokaisella meistä on varaa – ja suoranainen velvollisuus - ottaa kantaa heidän työhönsä. Positiivista palautetta tuskin koskaan tulee, sillä me kaikki tiedämme, kuinka selostushommat hoidettaisiin sata kertaa paremmin kuin bubit, antsat, tapsat, hoopit ja muut iloiset velikullat tekevät. Pakko on siis kantaa oma rikkainen rokkansa tähänkin soppaan. Satuin ajelemaan autolla sunnuntaina kohti kotia, kun radiosta alkoi Pekingin naisten sulkapalloilun avauskierroksen ottelu Anu Niemisen ja saksalaisen Xu Huaiwenin välillä. Ääni radiossa ei ollut tuttu, eikä ollut selostustyylikään – paitsi muutamista vanhoista vitseistä. Kun pallo alkoi viuhua verkon yli pelaajalta toiselle, aloitti tämä anonyymi selostaja monotonisen jauhantansa.
”Nieminen-Zuu-Nieminen-Zuu-Nieminen-Zuu-Nieminen-Zuu…”
Sama toistui ottelun aikana kymmeniä kertoja. Kai siihen joku tykästyikin. Muistuu vain mieleen radiotyön konkarilehtorin sanat opiskeluajoilta. Hän painotti, ettei radiossa voi laukoa itsestäänselvyyksiä vaan selostajan pitää pystyä kertomaan jotakin sellaista, mitä kuuntelija ei kykene kisapaikalta näkemään tai aistimaan. Sulkapallossa on kohtalaisen itsestään selvää, että kummatkin pelaajat lyövät vuorotellen palloa. Saapa muuten kuulla, vedetäänkö Jarkko Niemisen tennispelit samalla selostuskaavalla läpi. Voi käydä aika puuduttavaksi, jos peli kestää kolmekin tuntia.
Ja se tähän aiheeseen liittyvä vanha vitsi on tietenkin se, kun teiskolainen kaveri pyytää toista tarkistamaan, toimiiko hänen autonsa vilkku.
”Toimii, ei toimi, toimii, ei toimi…”
(MTV3)