USA, 1998. Ohjaus: Mike Nichols. Käsikirjoitus: Elaine May. Perustuu anonyymin kirjoittajan romaaniin. Kuvaus: Michael Ballhaus. Leikkaus: Arthur Schmidt. Tuotanto: Mike Nichols. Pääosissa: John Travolta, Emma Thompson, Billy Bob Thornton, Kathy Bates, Adrian Lester. Kesto: 144 min.
Mike Nicholsin Päävärit jatkaa Barry Levinsonin Wag the Dogin tiellä puidessaan Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan värikkäitä seksisekoiluja. Nicholsin satiiri on herkullinen kaikessa ihanassa moraalittomuudessaan yltymättä koskaan aivan yhtä suureksi showksi kuin Wag the Dog. Päävärien presidenttiyttä tavoittelevan parin varsin suorina esikuvina pidetään Bill ja Hillary Clintonia. Myös kirjan kuvaamien tapahtumien ja todellisuuden väliltä löytyy lukuisia yhtymäkohtia, minkä vuoksi anonyymin kirjoittajan arvaillaankin olevan joku Clintonien lähipiiristä.
Wag the Dogin lailla myös Päävärien käsikirjoitus on jäntevä ja sujuva piirtäen meheviä henkilökuvia taidokkaasti. John Travolta näyttelee kuvernööri Jack Stantonia, jonka sepalus ei tahdo millään pysyä kiinni. Hyvän supliikkinsa, häikäilemättömän moraalittomuutensa ja tehokkaiden taustavoimien avulla Stanton selviää aiheuttamastaan skandaalista kunnialla. Kuvernöörin määrätietoisen, hyvin Hillaryn oloisen Susan-vaimon roolin vetää Emma Thompson. Kaikista nöyryytyksistä huolimatta vaimo antaa miehelleen aina anteeksi, ainakin julkisuudessa.
Päävärien moraalidilemmat on sälytetty lähinnä nuoren ja kokemattoman kampanjapäällikön Henryn (Adrian Lester) harteille. Hän haluaa uskoa läpimädästä Stantonista vain hyvää. Billy Bob Thornton tekee oivan roolin punaniskaisena ja typeränä poliittisena neuvonantajana; ja Kathy Bates loistaa Stantonin ongelmien tehoratkaisijana. Sivuroolit ovat elokuvassa vähintään yhtä merkittäviä kuin pääosat.
Wag the Dogissa presidentti jätettiin taka-alalle ja keskityttiin kuvaamaan pelkästään sitä koneistoa, joka loihtii suuren näytelmän presidentin töppäilyjen peittoamiseksi. Ratkaisuna on näköissota. Tiedotusvälineitä onkin viime viikkoina huvittanut Clintonin määräämät iskut Sudaniin ja Afganistaniin On alettu osuvasti puhua Wag the Dog -teorian soveltamisesta käytäntöön, eli yrityksestä vaimentaa seksiskandaali uudella uutispommilla. Myös Päävärien puheissa ja TV-haastatteluissa on erehdyttävästi samoja aineksia kuin Clintonien lausunnoissa, joissa he ovat "avoimesti" kertoneet avioliittonsa ongelmista, niiden selvittämisestä, anteeksi antamisesta ja toistensa vankkumattomasta tukemisesta. Tärkeintä ei ole se, miten asiat todella ovat vaan se, millaisilta ne saadaan näyttämään. Sekä Clinton että Päävärien Jack Stanton ovat molemmat riippuvaisia siitä, että heidän vaimonsa jaksavat kaiken julkisen ryöpytyksenkin jälkeen pukea ylleen jakkupuvut ja kertoa median kautta kansalle avioliittonsa rikkumattomuudesta.