Suomi 1997. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kiti Luostarinen. Kuvaus: Maiju Leppänen. Leikkaus: Anne Lakanen. Musiikki: Päivi Takala. Kertoja: Eeva-Maija Haukinen. Näyttelijä: Susanna Vasara. Tuottaja: Mikael Wahlforss. Esiintyjinä yli 50 suomalaista naista.
Kiti Luostarinen on tehnut äärimmäisen henkilökohtaisen dokumenttielokuvan keski-ikäisen naisen elämäntunnoista. Naisenkaari on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle ja naisellisuuden luonnollisuudelle. Se on hätähuuto naisen puolesta nyky-yhteiskunnan kauneudenpalvonnan, plastiikkakirurgian ja laihuusihanteiden kiirastulessa. Luostarisen elokuvassa esiintyy Luostarinen itse ja hänen lisäkseen yli 50 eri-ikäistä suomalaista naista. Ohjaaja on kirjoittanut elokuvansa kantavaksi voimaksi henkilökohtaisen monologin, jonka Eeva-Maija Haukinen lausuu. Anonyyymeiksi jäävät naiset esittelevät myös tuntojaan irtoääninä ja ainoat repliikit suoraan kameralle pääsee esittämään näyttelijä Susanna Vasara.
Elokuva käy läpi suomalaista naista ja ja hänen asemaansa nykyajan yhteiskunnassa ja elämänmenossa. Luostarinen pukee sanoiksi pelot katoavasta kauneudesta ja hirvittävistä naisena olemisen paineista epäluonnollista kauneutta palvovassa maailmassa. Hän peräänkuuluttaa naisellisuutta ja luonnollisuutta, oikeutta lihavuuteen ja vanhenemiseen, oikeutta ja velvollisuutta äitiyteen ja naisena olemisen nautintoon.
Naisenkaari näyttää kuvissaan naisia, jotka on kerätty suomalaisen luonnon keskelle tai sitten aseteltu estetisoituihin studiojaksoihin. Luostarinen käyttää vesielementtiä kuvissaan erittäin paljon, mikä korostaa naisen luonnollisuutta ja yhteyttä luontoon ja äitiyteen.
Kuvien rakenne on kuitenkin järjestäytymättömyydessään hämmentävä. Rytmi on verkkaista ja kuvat hakeutuvat samoihin paikkoihin ja visuaalisiin teemoihin yhä uudelleen yrittämättä rakentaa sen enempiä tarinankaaria kokonaisuuden sisään. Kaunis kuvakirjo päätyy siis jotenkin luuppimaiseksi esitykseksi, vaikkakin painotusta lapsuudesta vanhuuteen etenemiseksi onkin haettu.
Tasarytminen kuvakerronta saa myös elokuvan näyttämään ylipitkältä. Tunnissa ollaan naisellisuuden eri puolia ruodittu sen verran paljon, että tulee mieleen olisiko lyhyempi ja rytmikkäämpi esitys ollut tehokkaampi.
Naisenkaari on siis äärimmäisen henkilökohtainen naisena olon tilitys, joka on myös ehdottomasti mielenkiintoinen katsomiskokemus. Miehenä sitä ei kuitenkaan parane analysoida liikoja. Se on eritoten elokuva naisista naisille.
Teksti: Jari Rantala