Maastohiihdossa on tienestien suhteen samanlainen kastijako kuin huippujalkapalloilussa tai yleisurheilussa.
Isot nimet myyvät ja pystyvät neuvottelemaan itselleen tukevat sopimukset, mutta nousevat kyvyt joutuvat taistelemaan ammattimaisen harjoittelun taloudellisista edellytyksistä.
- Kun olet maailman ehdotonta eliittiä, rahoituksen hommaaminen ei ole ongelma. Niitä urheilijoita on vain tavattoman vähän, arvioi maastohiihdon Suomen cupia pyörittävä Hannu Koivusalo, joka luotsaa myös Vuokatti Ski Team Kainuun hiihtotallia.
Menestyvien hiihtäjien tulot kertyvät pääsääntöisesti neljästä purosta: välinesopimuksista ja niiden menestysbonuksista, palkintorahoista, henkilökohtaisten tukijoiden maksamista summista sekä valtion tai valtakunnallisen urheilujärjestön, esimerkiksi olympiakomitean, tuista.
Mitä kovempi hiihtäjä, sitä enemmän hän saa välinesopimuksistaan peruspalkkaa ja menestysbonuksia. Urheilullinen taso näkyy luonnollisesti myös palkintorahoissa.
Sponsorien hankinnassa puolestaan korostuu osaaminen. Hiihtäjän ei välttämättä tarvitse olla maailmanmestari, jos hän ja tukijoukkonsa osaavat löytää sellaiset tukijat, joiden kanssa yhteistyö toimii.
Pieni tähtien joukko
Maastohiihdon supertähti-kastiin voi lukea norjalaiset Marit Björgenin ja Petter Northugin, puolalaisen Justyna Kowalczykin ja sveitsiläisen Dario Colognan. He ovat lajissaan valovoimaisia nimiä, mutta eivät urheilijoina maailmanlaajuisesti niin tunnettuja kuin vaikkapa pikajuoksun ME-mies Usain Bolt tai jalkapallouransa ehtoopuolella oleva David Beckham.
Björgenin ja kumppanien, kuten muidenkin hiihtäjien, sopimussummat ovat liikesalaisuuksia, mutta tiettävästi he saavat suksien, sauvojen ja monojen käytöstä vuodessa parhaimmillaan jopa 300 000 euroa. Sen päälle tulevat välinefirmojen menestysbonukset, joita maksetaan yleensä kisan kolmelle parhaalle.