Meren- ja vedenneidoista sekä vesien haltioista on olemassa monenmoisia tarinoita ja myyttejä. Keitä nuo vetten katalat kaunottaret oikein olivat?
Vesien naispuoliset myyttiset hahmot ovat kiehtoneet ihmismieltä, taiteilijoita ja kirjailijoita kautta aikojen. Aivan kuten vesi elementtinä, myös noihin vetten neitoihin on liitetty veden kaksijakoinen luonne: vesi on toisaalta raikas, puhdistava, kaunis elementti – toisaalta taas pelottava, luotaantyöntävä ja kuolettava. Sama kaksijakoisuus pätee myös merenneitoihin ja muihin vetten haltioihin. Aivan kuten haltiat, myös merenneidot voivat olla luonteeltaan varsin katalia kaunottaria.
Myös suomalaisessa mytologiassa on tavattu vedenneitoja, jotka ovat muistuttaneet suuresti ihmistä. Kiehtovat myytit meren- ja vedenneidoista kulkevat edelleen kansantarustossa, elokuvissa, taiteessa ja kirjallisuudessa.
Merenneidot
On kerrottu, että merimiehet uskoivat nähneensä merenneitoja, vaikka kyseessä oli merten leppoiset nisäkkäät: 'merilehmät' eli manaatit. Nuo harmaat, lähes 590 kiloa painavat manaatit poikkeavat kuitenkin suunnattomasti merenneitojen hehkutetusta ulkonäöstä.
Merenneito eli vedenneito on taruolento, jonka tunnistaa jalkojen sijaan lantiosta alkavasta pyrstöstä. Merenneitojen on kerrottu olevan jumalaisen kauniita, siroja, pitkähiuksisia naisia, jotka elävät vedessä ilman rihman kiertämää. Merenneidot pystyvät hengittämään yhtä hyvin veden alla kuin ilmassa, mutta muutoin niillä on ihmisen olemus tunteineen, älyineen ja ulkomuotoineen – ja pienine inhimillisine virheineen.
Usein merenneidot kuvaillaan hyvin turhamaisiksi, mutta samalla myös viattomiksi olennoiksi. Ne ovat hyvin huolissaan ulkonäöstään kammaten pitkiä hiuksiaan ja peilaten itseään alituiseen. Yleisen käsityksen mukaan tämä tukan huolellinen kampaaminen johtuu siitä, että ne haluaisivat näyttää hyvältä voidakseen houkutella kalastajia kanssaan naimisiin. Merenneitojen on myös kerrottu rakastavan romantiikkaa ja helmiä – turhamaisuuden piikkiin lasketaan tämäkin.
