Muusikko Antti Lautala yhdistetään edelleen Apulantaan, vaikka hän jätti bändin jo 16-vuotiaana.
Kuka ihmeen Apulannan Antti?
Tämä kysymys on ollut esillä siitä lähtien, kun Tuukka ja Olga Temonen viime vuonna kertoivat tekevänsä elokuvaa Apulanta-yhtyeen alkuvuosista. Teit meistä kauniin -elokuvaan Apulannan Antin rooliin oli valittu Roope Salminen.
Kyseessä on Antti Lautala, Apulannan perustaja, jolle Suomen tunnetuimman rock-bändin nimi oman nimen etuliitteenä tuntuu tänä päivänä hyvin vieraalta.
– Se on vähän ristiriitainen juttu. Omalla kohdallani Apulannasta on yli 20 vuotta aikaa, joten se tuntuu ihan kivikautisen vanhalta jutulta. Olin 14-vuotias, kun perustimme bändin vuonna 1991 ja 16-vuotiaana lähdin siitä. Olin siis reilusti alaikäinen vielä silloinkin, kun koko homma oli omalta osaltani jo ohi, hän selittää.
Ennen kuin Apulannalla oli edes nimeä, Lautala ja Toni Wirtanen soittivat kahdestaan heviä Lautalan vanhempien takkahuoneessa. Myöhemmin rumpaliksi saatiin Simo "Sipe" Santapukki.
– Sipe oli kaverini ja tuli sitä kautta mukaan. Tonia piti alkuaikoina vetää vähän perässä, sillä hän seurusteli aika tiiviisti. Kerran Tonista ei kuulunut kolmeen kuukauteen mitään, koska hänen tyttöystävänsä oli kieltänyt käymästä treeneissä, Lautala nauraa.
Lautala jätti Apulannan vuonna 1993 musiikillisten erimielisyyksien takia. Elokuvassa perustajajäsenen lähtö bändistä on kuvattu hyvinkin dramaattisesti ja suureleisesti, mutta Lautalan mukaan hän ei ole missään vaiheessa ollut pahasti riidoissa muiden bändin jäsenten kanssa.
– Ei meillä koskaan varsinaisesti välit menneet poikki. Oli siinä tietysti eripuraa silloin, kun lähdin, mutta ei mitään sellaista kuin siinä leffassa. Se oli ylidramatisoitu, hän toteaa.
Elokuvassa nähty haastattelukohtaus, jossa Sipe ja Tuukka provosoivat toimittajaa ja muun muassa halveksuivat punk-ideologiaa on kuitenkin oikeasti tapahtunut. Haastattelu ei tosin ollut Sue-musiikkilehdessä, vaan pienessä Toinen Vaihtoehto -lehdessä.
– Se oli sellainen juttu, joka laittoi kiilaa minun ja muun bändin väliin. Sipe ja Tuukka antoivat itsestään ja bändistä aivan idiootin kuvan siinä, ja otin siitä kyllä pulttia.
Lautala kertoo bändin sisäisen hierarkian ja tyylin muutosten johtaneen hänet lopulta lähtöpäätökseen.
– Aluksihan soitimme covereita, pääasiassa Misfitsiä. Kun sitten aloimme tehdä omia biisejä, se meni nopeasti siihen, että Toni teki niitä enemmän. Hänestä alkoi tulla bändin johtohahmo, joka myös päätti, millaista musiikki oli. Aloin tuntea tyytymättömyyttä, varsinkin kun ne Tonin biisit olivat hirveätä siirappia. Minä halusin jatkaa punk-bändinä, mutta myös goottijutut alkoivat kiinnostaa. Muut taas halusivat, että bändistä tulee seuraava Dingo, hän toteaa.
Lautala myöntää kuitenkin olleensa aikanaan pettynyt siihen, miten asiat Apulannan kanssa menivät.
– Bändijuttu oli minulle silloin tosi tärkeä, joten olihan se pettymys, että siitä ei tullut sellaista, kuin olisin halunnut. Lähtöni jälkeen erkaannuimme aika luonnollisesti. Ei meillä ollut enää niin paljon yhteistä, hän selittää.
Apulanta julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa ja alkoi menestyä hyvin pian Lautalan lähdön jälkeen. Hän ei osaa kuvitellakaan mahdollisuutta, että olisi jäänyt yhtyeeseen.
– Apulanta edustaa tänä päivänä minulle sellaisia arvoja, joita en koe omiksi. Siitä on tullut tahtoen tai tahtomattaan kokoomuslainen bändi, ja ne arvot ovat täysin päinvastaisia omaan poliittiseen ajatusmaailmaani verrattuna.
– On hienoa, että bändi on menestynyt ja saavuttanut sen tekemällä omaa juttuaan, mutta minun olisi vaikea kuvitella itseäni siihen soittamaan. En tykkää sellaisesta musiikista, se on liian populistista ja radioystävällistä. Vaadin musiikilta vähän enemmän ja minulla on hyvin vahvat eettiset ja taiteelliset näkemykset siitä, millaista haluan sen olevan, Lautala sanoo.
Varjon tarina päättyi tragediaan
Lautala oli jo aiemmin muuttanut Heinolasta Lahteen, ja lähdettyään Apulanasta hän perusti ystävänsä Henry Waldénin kanssa goottirock-yhtye Varjon. Myöhemmin bändi kasvoi hyvinkin arvostetuksi omassa genressään, mutta Lautala muistelee, että alkuajat olivat kaikkea muuta kuin helppoja.
– Kun Varjon ensimmäinen levy tuli, meidät haukuttiin alinpaan helvettiin. Se oli sellaista lyttäystä, että ei tosikaan. Olivathan ne ikävää luettavaa, mutta siihen täytyy vaan varautua, varsinkin, jos tekee sellaista musiikkia, joka ei ole ihan kuuminta hottia sillä hetkellä. Goottirock ei ollut 1990-luvun puolivälissä kovassa huudossa, ja meidän lisäksemme samaa tyyliä edustavia bändejä ei ollut Suomessa kuin pari, hän miettii.
Varjo ehti julkaista viisi albumia ja soittaa yhdessä 13 vuotta – ja olisi varmasti jatkanut pidempäänkin ilman traagista tapaturmaa.
Syksyllä 2008 Waldén kuoli tulipalossa kotonaan.
– Se oli hirveä tragedia. Vaikka se tuntui vaikealta, päätimme muiden bändin jätkien kanssa, että yritämme raahautua treenikämpälle mahdollisimman pian. Taisimme pitää siinä parin viikon tauon, mutta jos se olisi venynyt vaikka pariin kuukauteen, olisi se käynyt koko ajan vaikeammaksi. Meillä oli silloin uuden levyn tekeminen kesken, joten jouduimme myös miettimään, mitä tehdä sen kanssa, Lautala muistelee.
Lopulta bändi äänitti loput kappaleet treenikämppänauhoitusten perusteella. Tämä Viimeinen näytös -niminen levy jäi Varjon viimeiseksi, ja bändin jäsenet perustivat post-punk-yhtye Silent Screamin.
– Vaihdoimme nimen ja kielen suomesta englanniksi. Tavallaan se oli meille tilaisuus aloittaa alusta, miettiä uudestaan mitä haluamme tehdä ja miten, Lautala kuvailee.
Silent Screamin kanssa Lautala keikkailee niin paljon kuin on mahdollista, ja tekee uutta musiikkia. Tänä syksynä bändi esiintyi myös Venäjällä Moskovassa ja Pietarissa. Seuraavan kerran bändi lämmittelee legendaarista englantilaista anarkopunk-yhtyettä The Mobia Tampereen Vastavirta-klubilla 21. lokakuuta ja Helsingin Nosturissa 22. lokakuuta.
– Keikkoja on ihan kivasti, muttei tietenkään samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Apulannalla. Meiltä tuli alkuvuodesta uusi levy nimeltä Carrion Screaming. Stupido Records rahoitti sen osittain ja kaksi jenkkiläistä pientä puljua maksoi osan siitä. Osa meni myyntiin Jenkkeihin ja osa tänne.
– Tällaista underground-juttua tehdään kengännauhabudjetilla, eikä taustalla ole isoa markkinointikoneistoa. Painosten pitää olla pieniä, ja yksi firma ei usein uskalla ottaa sitä riskiä, että levyt jäävätkin käteen, Lautala kertoo.
Lautala huomauttaa, että harva yhtye elättää itseään musiikillaan. Hänellekin on päivätyö, joka mahdollistaa musiikin tekemisen.
- Jos haluaa tehdä musiikkia riippumattomasti, on hyvä hankkia ihan oikea työ. Itse en ikinä voisi tehdä musiikkia vain siksi, että siitä saa rahaa, hän toteaa.
Etenkin Varjon alkuaikoina 1990-luvun puolivälissä Lautala koki menneisyytensä Apulannassa raskaana. Bändi oli tuolloin julkaissut ensimmäisen albuminsa Attack of the A.L. People, ja alkanut menestyä ja keikkailla ympäri maata.
– Muistan, kun kuuntelin sen ensimmäisen levyn. Se oli mielestäni aivan valmis kaatopaikalle, ja eiväthän he itsekään ole siitä kovin ylpeitä olleet. Kun niihin aikoihin halusin tehdä omaa juttua, vakavasti otettavaa musaa, niin tuntui aika raskaalta, että joku aina kaivoi esiin, että jätkä soitti ennen tässä, Lautala selittää.
– Siitä tuli tavallaan taakka, että Apulannasta tuli niin menestynyt. Jokainen muusikko on aloittanut jossain kellaribändissä, mutta aika harva niistä bändeistä tekee levyjä saati oikeasti menestyy. Jos Apulanta ei olisi menestynyt, kukaan ei muistaisi, että minä soitin siinä.
Treenikämppä oli tärkeä paikka
Vaikka Apulanta-aikojen muisteleminen tuntuu Lautalasta etäiseltä, hän on kiitollinen pohjasta, jonka sai ensimmäisestä bändistään musiikkiuralleen. Hänelle musiikki on ollut tärkeä asia lapsesta saakka.
– Olen jo lapsena kirjoittanut johonkin vauvakirjan tapaiseen, että minusta tulee isona bändin perustajajäsen. Samaan kirjaan piirtelin kuusivuotiaana kuvia, joissa Gene Simmons lyö kirveen muotoisella bassolla Michael Jacksonia päähän, Lautala muistelee.
Elokuvan lopussa kerrotaan, mitä Apulannassa sen alkuvuosina vaikuttaneet ihmiset tekevät nykyään. Antti Lautalan kohdalla mainitaan, että hän on ”edelleen punk”. Mitä mieltä hän on tästä itse?
– Itsehän en ole sitä noin sanonut, vaan se on Tuukan kirjoittama. Olen melkein 40-vuotias, ja tässä iässä en haluisi hirveästi enää lokeroida itseäni. 16-vuotiaana oli tarve kuulua johonkin ryhmään, ettei olisi vaan harmaata massaa, ja punk oli silloin mun juttu, siinä sain olla individualisti.
– Samanlaiset eettiset arvot allekirjoitan edelleen hyvin pitkälti, mitkä yleensä liitetään punk-alakulttuuriin. Mutta mieluummin olen nykyään ihan vaan yksilöllinen tyyppi kuin yksi keesipää muitten joukossa, Lautala miettii.
Lautalan mukaan Teit meistä kauniin -elokuvasta huomaa, että se on tehty Tuukan näkökulmasta. Hänen omat muistonsa noilta ajoilta ovat hyvin erilaisia.
– Tuukka oli skeittijätkä, ja aika hyvä siinä. Heillä oli oma skeittijengi. Me muut olimme jossain määrin outsidereita, joille ei ollut Heinolassa juurikaan tekemistä. Jos et tykkää käydä nuorisotalolla, ei sellaisessa pienessä kaupungissa oikein ole mitään paikkaa. Sipen kanssa vietimme paljon aikaa kahdestaan, kuuntelimme musiikkia, nauhoitimme kasetteja ja välillä kävimme piirtämässä jonkun bändin nimeä bussipysäkkiin tai rikkomassa julkisia paikkoja, Lautala kertoo.
Treenikämpästä muodostuikin uraansa aloittelevalle Apulannalle paikka, jossa vietettiin kaikki mahdollinen aika. Siellä sai olla rauhassa, poissa vanhempien nurkista.
– Oli meidän lykky, että treenikämppiä oli silloin suht helposti saatavilla ja vielä ilmaiseksi. Siellä samassa paikassahan Apulanta harjoitteli siihen asti, kun se purettiin noin vuosi sitten, Lautala toteaa.
Teit meistä kauniin -elokuvan nuoret näyttelijät saavat Lautalalta kehuja roolityöstään ja eläytymisestään. Hän ei kuitenkaan täysin allekirjoita kuvaa, jonka hänestä itsestään elokuvan perusteella saa.
– Minut esitettiin aika machona, koulukiusaajahenkisenä tyyppinä, joka katsoi muita alaspäin ja komenteli. Sellainen en kyllä ollut. Toni taas ei ollut niin nössö, kuin elokuvasta voi ymmärtää. On totta, että hän oli välillä tyttöystävän tossun alla, mutta meidän seurassa hän koitti olla kaksi vuotta vanhempana sellainen kokenut naistenmies. Ehkä tämä nössö Toni oli Tuukan saama kuva, koska Tuukkahan oli oikeasti pahis. Hän pieksi turpaan jengiä joka viikonloppu.
Vanhat kappaleet kuulostavat korneilta
Miltä Lautalasta tuntuu kuunnella 14-vuotiaana tekemiään Apulannan ensimmäisiä kappaleita nyt, 25 vuoden jälkeen?
– Kyllähän se vähän tuskaa tekee. Ne ovat ihan törkeän korneja, mutta toisaalta ne kuulostavat juuri sen ikäisten tekemiltä, mitä silloin olimme. On niissä toki tiettyä nuoruuden vilpittömyyttä, mistä kai niiden viehätys johtuukin, Lautala hymähtää.
Tämä on suurin syy myös siihen, miksi Lautalaa ei ole nähty vierailemassa Apulannan keikoilla. Hän ei lähtenyt mukaan myöskään Teit meistä kauniin -elokuvan markkinointikiertueelle, Temosen useista pyynnöistä huolimatta.
– Olisi ihan eri asia, jos ne meidän biisit kestäisivät jollain tavalla aikaa. Ne ovat tosi sidoksissa siihen ikään, missä ne on tehty, ja minkä ikäisen ne kuuluu laulaa. Ei niitä oikein tässä iässä pysty enää esittämään, hän selittää.
Kerran Lautala kuitenkin teki poikkeuksen, ja nousi lavalle Apulannan 20-vuotisjuhlakeikalla Helsingin Circuksessa vuonna 2011.
– Sipe pyysi minua sinne, ja suostuin sillä ehdolla, ettei tarvinnut laulaa omia biisejä. Soitimme pari omaa, jotka Toni lauloi ja pari Misfits-coveria, jotka minä lauloin. Mutta sen keikan jälkeen virheestä viisastuneena ajattelin, että enää en tee tällaista, hän nauraa.
Katso Teit meistä kauniin -elokuvan trailer: