Laura istui työpaikan palaverissa, kun vatsaan alkoi sattua – odotettu esikoinen kuoli vain päivää myöhemmin: "Joskus tuntuu uuvuttavalta ajatella, että olen ihan koko loppuelämäni kuolleen lapsen äiti"

1:06
Surusta on nykymaailmassa tullut eräänlainen häiriötila. Näin uskoo suomalaisten surua tutkinut ja siitä väitellyt Mari Pulkkinen. Surusta ei kuitenkaan tarvitse "selviytyä".

Helmikuussa 2019 Lauran poika syntyi hätäsektiolla. Seuraavana päivänä lapsi menehtyi. – Kun tapahtuu jotakin noin yllättävää, elämän epävarmuus näyttää karusti kasvonsa. Ymmärtää, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain, Laura kuvailee nyt.

Helmikuussa 2019 Laura Väisänen oli työpaikan palaverissa, kun hänen vatsaansa alkoi sattua. Laura, 32, oli tuolloin raskausviikolla 29.

Hän päätti lähteä varmuuden vuoksi käymään päivystyksessä.

– Lähdin suoraan työpalaverista sairaalaan. Puoli tuntia myöhemmin poika olikin jo syntynyt, Laura muistelee nyt.

Sairaalassa selvisi, että istukka oli äkillisesti irronnut. Poika syntyi hätäsektiolla. Kotiin Laura miehineen ei kuitenkaan koskaan vauvaa saanut; toisen elinpäivän aikana lapselta löytyi aivoverenvuoto. Mitään ei ollut tehtävissä.

Blogissaan Laura kutsuu poikaansa hellästi Supersankariksi.

– Tällä hetkellä tuntuu, että on oppinut sen verran elämään surun kanssa, että voimavaroja on enemmän myös muuhun. Jotenkin ajattelen, että suru on arjessa läsnä siten, että se täytyy vain hyväksyä. Että ei suru kysele, milloin se saa tulla, Laura kuvailee.

"Mitä tahansa voi tapahtua milloin vain"

Lapsen kuolema oli täydellinen sokki, sillä raskaus oli sujunut tavanomaisesti. Laura oli seurannut lapsen kehitystä kalenterista, ja kun erilaiset virstanpylväät saavutettiin, se antoi toivoa.

– Viikolla 27 katsoin keskostilastosta, että jos vauva syntyisi nyt, hänellä olisi hyvät mahdollisuudet selvitä. Sitten hän syntyi monta viikkoa myöhemmin, eikä silti ei selvinnyt, Laura kuvailee.

Synnytyksen jälkeen Laurasta oli tullut äiti, jolla ei kuitenkaan ollut lasta rinnallaan. Hän joutui miettimään, mikä elämässä ylipäätään on enää merkityksellistä.

– Kun tapahtuu jotakin noin yllättävää, elämän epävarmuus näyttää karusti kasvonsa. Ymmärtää, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain. Silloin alkaa pelätä asioita, joita voisi tapahtua. On esimerkiksi pelko siitä, että voimmeko ikinä saada elävää lasta.

"Ensimmäiset kolme kuukautta menivät sokissa"

Poikansa kuoleman jälkeen Laura jäi äitiyslomalle, vaikka kotona ei odottanutkaan elävä esikoinen. Suomessa oikeus äitiysvapaaseen syntyy, kun raskaus on kestänyt 22 viikkoa. Lopulta hän päätyi jäämään sairaslomalle loppuvuodeksi.

– Keskustelin lääkärin kanssa siitä, ettei vielä ole oikea aika mennä töihin. Suru on ollut aaltomaista liikettä. Tuntui, että paljon energiaa ja ajatustoimintaa meni pelkästään menetetyn lapsen suremiseen ja ajattelemiseen. Arjen pyörittämiseen irtosi ehkä viisi prosenttia aivokapasiteetista, Laura kuvailee.

Suru oli kokonaisvaltaista ja tuntui alussa nielevän kaiken. Laura sai sairauslomaa vuoden loppuun asti. Loppusyksystä seinät kuitenkin alkoivat kaatua päälle.

– Ensimmäiset kolme kuukautta menivät sokissa, kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Ei siinä oikein ymmärtänyt, mitä on tapahtunut. Suru vaatii tilansa, mutta lapsen kuolema saa pelon ja ahdistuksen ihan eri tavalla liikkeelle. Lopulta koin, että tarvitsin myös jotakin muuta, ettei minulla ollut liikaa aikaa olla ajatusten kanssa, Laura kuvailee.

Hän päätyi vuoden 2020 alussa palaamaan töihin. Helmikuussa Supersankarin kuolemasta tuli kuluneeksi vuosi.

"Me mieheni kanssa ajattelemme, että hän on aina esikoisemme"

Esikoisensa syntymän ja kuoleman jälkeen Laura alkoi kirjoittaa blogia. Hän ajattelee, että viettää siten konkreettisesti aikaa lapsensa kanssa, tätä ajatellen ja muistellen. Haudalla hän käy viikoittain ja vertaistuessakin yleensä kuukausittain.

Arjessa Laura ja hänen miehensä puhuvat pojastaan. Vaikka Supersankarin hetki maan päällä oli lyhyt, Laura toivoisi muiden muistavan, että hän oli silti olemassa ja perheelleen äärettömän rakas.

– Me mieheni kanssa ajattelemme, että hän on aina esikoisemme, eli seuraava lapsemme olisi toinen lapsemme, Laura kuvaa.

Laura kiittelee tuttavien ja läheisten reaktioita, sillä lapsen menettäneen kohtaaminen ei ole aina helppoa. Työpaikallakin elettiin alusta asti mukana: lapselle lähetettiin hautajaisiin muistaminen ja hänelle poltettiin kynttilää.

– Ristiriitainen on sana, joka kuvaa tosi montaa asiaa lapsen kuolemassa. Toisaalta haluaa, että elämässä on muutakin kuin kuolemaa, mutta silti toivoo, että ihmiset muistaisivat tai huomioisivat sen, mitä on tapahtunut, Laura kuvailee.

– Olen huomannut, että kun ihmiselle kertoo, että oma lapsi kuollut, lähtökohtaisesti reaktio on "tuo on kamalinta, mitä ihmiselle voi tapahtua". Ja niin se totta kai onkin, mutta toisaalta tuntuu, että monilla se ajatus jää siihen. Ei ymmärretä, että myös meidän elämämme ja arkemme jatkuu.

"Harvassa vauvantarvikekaupassa tuotteilla on takuu, jos lapsesi kuolee"

Myös lapsensa menettäneet ovat osa yhteiskuntaa. Lapsensa kuoltuakin he menevät lopulta töihin, kouluun, ostoksille ja elävät elämäänsä.

– Tuntuu, että lapsen kuolema on niin pelottava ajatus, että yhteiskunnan rakenteissa on aika vähän toimintatapoja kohdata lapsen menettänyt. Jos miettii aivan arkisia asioita, niin aika harvassa vauvantarvikekaupassa tuotteilla on takuu, että jos lapsesi kuolee, voit palauttaa asiat, joita olet ostanut, Laura sanoo.

– Se voi tuntua pieneltä tai kauhealta asialta, sillä eihän kukaan toivo, että lapsi kuolee. Mutta niin käy silti joskus. Yhteiskunnan rakenteissa pitäisi olla surun käsittelyä helpottavia asioita: että olisi mahdollista saada sairauslomaa, tai tila ilmaiseksi hautajaisia varten. Seurakunnathan antavat tilan monesti maksutta ristiäisiäkin varten.

"Oikeasti me joudumme elämään arkea samalla tavalla kuin muutkin"

Laura uskoo, että lapsen kuolema on yksinkertaisesti liian pelottava ja vastenmielinen ajastus. Siksi moni on mieluummin ajattelematta sitä, ja edes vauvantarvikeyrityksillä ei ole toimintamalleja tilanteen varalle.

– Siitä lapsensa menettäneet kärsivät. Oikeasti me joudumme elämään arkea samalla tavalla kuin muutkin.

Omasta kokemuksestaan Laura tietää yhden nettikaupan, jonka ehdoissa kerrotaan, että kuolemantapauksessa tuotteet voi palauttaa.

– Se jotenkin lämmitti mieltä: joku oikeasti ymmärtää, että näin voi tapahtua, ja tunnistaa meidät surevat. Eihän kukaan toivo, että tällaista tapahtuisi, mutta siihen voi vaikuttaa, miten lapsen kuoleman kohdanneita voisi palvella, ja miten heidän elämäänsä voisi helpottaa.

"Joskus tuntuu uuvuttavalta ajatella, että olen ihan koko loppuelämäni kuolleen lapsen äiti"

"Enää ei ole se vuosi, jolloin minusta tuli äiti. Ei enää se vuosi, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja haikealta ja sitten toisaalta ei juuri miltään."

Näin Laura kirjoitti blogiinsa palatessaan töihin alkuvuonna 2020. Alun pistävään tuskaan verrattuna arkinen suru on muotoutunut erilaiseksi. Se kulkee rinnalla jatkuvasti, mutta on samalla oikeasti työtä, joka vaatii energiaa.

– Joskus tuntuu uuvuttavalta ajatella, että olen ihan koko loppuelämäni kuolleen lapsen äiti. Riippumatta siitä, kuinka kauan elän, suru on loppuun asti osa elämääni. Välillä se ajatus rehellisesti sanottuna uuvuttaa, Laura sanoo.

Lapsen kuoltua kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja

Alusta asti Laura on saanut suruunsa sekä vertaistukea että ammattiapua. Kuolema on tuonut elämään jotakin hyvääkin: vertaistuen kautta Laura on saanut uusia ystäviä ihmisistä, jotka ovat myös menettäneet lapsen. Heille surua ei tarvitse selitellä.

– Vertaisten välillä on ymmärrys siitä, että lapsen kuolema on niin mullistava asia, että siinä kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja niin sanotusti normaaleja. Vaikka ei aina jakaisi samaa tunnetta, sen voi silti ymmärtää, Laura sanoo.

– Minulle tärkeä keino selviytyä on myös ollut huumori. Sitä on vaikeaa käyttää ihmisten kanssa, jotka eivät ole kokeneet samaa, sillä heistä huumori tässä tilanteessa voi tuntua omituiselta. Myös esimerkiksi neuvoja on helpompaa ottaa vastaan, jos neuvoja on kokenut saman. Jos vertainen sanoo, että kyllä olosi vielä helpottaa, se on helpompi uskoa.

Laura on oppinut suunnittelemaan arkensa siten, että päivistä selviää, vaikka suru ottaisi valtaansa. Itselleen ei saa liian tiukkoja vaatimuksia tai aikatauluja.

– Itse ajattelen, ettei surusta voi selvitä, mutta sen kanssa voi selvitä. Ajattelen, että tietyllä tavalla olen siinä vaiheessa, että opettelen elämään surun kanssa ja toteuttamaan sitä. Vuosi on toisaalta pitkä ja toisaalta kauhean lyhyt aika, Laura sanoo.

Surun hetkellä voimaa valokuvista

Surun hetkellä Laura katsoo sairaalassa otettuja valokuvia. Niiden avulla hän muistaa, miltä oman pojan syntymä ja elämä konkreettisesti tuntuivat, sillä Lauran muistikuvat sairaala-ajasta ovat ymmärrettävästi sumuisia.

Kun suru on pinnassa, Laura purkaa sen miehelleen sanoiksi. Joskus tulee itkukin.

– Varsinkin helmikuussa, kun oli syntymän ja kuoleman vuosipäivät, tuli itkettyä tosi paljon. Se, tuleeko itku ulos tai ei, vaihtelee. Itkua ei mielestäni voi pitää surun mittarina, Laura sanoo.

"Hänen katseensa sammuu, hän huokaisee, hänen otteensa raukeaa
Siinä samassa silmiä häikäisee, ja huoneen ikkuna aukeaa

Kun jälleen katson häntä, hän muuttunut onkin linnuksi edessäin
Ja linnun siipeä puhtaan valkoista
minä pidänkin kädessäin

Lintu nousee ja lentoon jo lehahtaa,
minä paikalle yksin jään
Hahmo taivaan korkeuksiin loittoaa,
huone humisee tyhjyyttään"

Ote Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus -yhtyeen kappaleesta Lintu

Helpotusta on tuonut myös musiikki. Erityisen merkityksellinen Lauralle ja hänen miehelleen on Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus -yhtyeen kappale Lintu. Sitä he lainasivat myös Supersankarin kuolinilmoitukseen.

Aika tuo mukanaan lisää surtavaa

Joinain päivinä olo on epämääräisen surullinen. Silloin mielessä pyörii vain ymmärrys siitä, että oma lapsi on kuollut.

– Silloin suru ei kohdistu tiettyyn asiaan, vaan on vain surua siitä, ettei lasta ole eikä mikään ole samalla tavalla kuin ennen, Laura kuvailee.

Kun sukulaisen tai tuttavan lapsi oppii uuden taidon, Laura muistaa, ettei hänen lapsensa saa koskaan kokea tai oppia samaa.

– Nuo tilanteet joutuu tietyllä tavalla suremaan erikseen. Vaikka se voi tuntua erikoiselta, olen surrut muun muassa sitä, etten saanut kokea loppuraskautta tai normaalia synnytystä. Tämä ehkä kuvaa sitä, että kun ymmärrys lisääntyy siitä, mitä kaikkea on menettänyt, tulee lisää surtavaa. Asioita tipahtelee eteen, ja ne täytyy käsitellä, Laura kuvailee.

"Meille oli alusta asti selvää, että toivomme toista lasta"

Supersankarin kuolemasta huolimatta Lauran toiveissa on saada toinen lapsi. Parin täytyi hätäsektion jälkeen odottaa puolesta vuodesta vuoteen ennen toisen raskauden yrittämistä.

Laura myöntää, että jonkinasteinen pelko varjostaa tulevaa.

– Tiedän ihmisiä ja pareja, jotka on tehneet sen päätöksen, että he eivät halua tai uskalla yrittää uudelleen. Ymmärrän sen hyvin. Meille kuitenkin oli alusta asti selvää, että toivomme toista lasta.

Osittainen lähde: Kela.fi/aitiysraha

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja

    MTV Oy on osa Teliaa. Yrityskaupan myötä olemme päivittäneet tietosuojasivustomme ja tietosuojakäytännöt. Päivitetyt tietosuojakäytännöt astuvat voimaan 15.4.2020. Lue lisätietoja tästä.