Lapsuuden trauma haastaa parisuhdetta salakavalasti – rakkaus voi tuntua vaikealta: "Sitä, mitä haluaa, ei voikaan sietää"

Kun oli aika kirjoittaa kasvatuspsykologian gradu, Anu Miettinen päätti tutkia itseään. Hän halusi kovaa dataa sen taakse, minkä jo omasta kokemuksestaan tiesi: lapsuuden traumat vaikuttavat myöhempään elämään. 

– Trauman jäljet jäävät kehoon. Keho muistaa ne, Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disson puheenjohtaja Miettinen kuvaa puhelimessa.

Hän työskentelee Vanhempien Akatemialla lapsiperhetyön asiantuntijana ja kirjoittaa myös Traumama-blogia kaksoisroolissa: sekä ammattilaisena että trauman kokijana. 

Hänen gradunsa "Mantelitumake ei pohdi, utoetnografinen tutkimus lapsuuden traumatisoitumisen vaikutuksista myöhempään elämään" julkaistiin 2020.

Lue myös: Miten lapselle tulisi puhua kuolemasta? Psykiatrin ja lapsensa menettäneiden neuvot – "Lapsi ei ymmärrä, jos kerrot, että ihminen nukkui pois"

Muutto Kemiin toi näennäistä turvaa: "Siellä odotti sota-ajan tunnekylmyys"

Miettinen syntyi Göteborgissa, mutta muutti Kemiin isovanhempien luo noin yhdeksänvuotiaana.

– Äidilläni oli vakava alkoholismi. Myös perheväkivaltaa on ollut. Varhaisvuosina ennen kouluikää tilanne oli pahin. Minua oltiin ottamassa huostaankin, mutta isän puoliso otti minut hoitaakseen, Miettinen kuvailee.

Sitten tapahtui kaikenlaista. 

Liikaakin. 

Lopulta Miettisen äiti kuoli jäätyään auton alle.

Muutto Kemiin toi turvan, ainakin näennäisesti.

– Siellä odotti sellainen sota-ajan tunnekylmyys, jossa asioita ei käsitellä. Ei sitä, millainen oma lapsuus oli, eikä äidin kuolemaa. 

Toisaalta Miettinen ymmärtää. Vanhanaikaisten uskomusten mukaan lasta suojeltiin vaikeilta asioilta vaikenemalla. 

– Nykytiedon mukaanhan se ei tee hyvää, koska silloin lapsi ei saa tukea ja ymmärrystä kokemuksilleen. 

Tunnekylmyys kuulostaa vähemmän pahalta kuin vaikkapa perheväkivalta. Molemmat voivat kuitenkin traumatisoida, Miettinen muistuttaa.

– Tunnekylmyys sinänsä kuulostaa lievemmältä, mutta se on voinut jättää kovempiakin jälkiä. Rajuistakin lapsuuden kokemuksista voi selvitä, jos niihin saa tukea. 

Lue myös: Uupunut Kaisa huusi ja piti mykkäkoulua taaperolleen – "Päällä oli niin järkyttävä raivo, ettei tuntunut turvalliselta olla hänen lähellään"

"Traumat usein piiloutuvat" – havahtumiseen voi mennä vuosikymmeniäkin 

Puhumattomuus voi jättää lapseen haavat, kun hän jää yksin vaikeiden tunteiden kanssa. Trauma painuu ikään kuin taka-alalle – nythän kaikki on hyvin, kaikki ikävä on takana päin, ei muuta kuin elämässä eteenpäin. 

– Traumat usein piiloutuvat. Voi mennä kymmeniäkin vuosia elämästä niin, että traumasta ei ole tietoakaan. Parikymppisenä opiskelee, on työelämässä. Saattaa tietää, että lapsuus oli hankala, mutta toisaalta ajattelee "mitäpä tuosta", Miettinen kuvailee.

Kun elämässä sitten tapahtuu jotakin suurta, trauma kaivautuukin esiin. Yleensä näin käy suurimman toivotun onnen hetkellä: vaikean lapsuuden elänyt löytää rakastavan kumppanin – ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin hankalalta.

Lue myös: Sanna-Kaisa kirjoitti kirjan siitä, millaista terapiassa oikeasti on – tätä kaikki eivät tiedä: "Oleellinen asia siinä, että terapia toimii"

Vanhat traumat voivat siirtyä suhteisiin: "Yhteyttä hän myös kaikkein eniten pelkää..."

Jos oma vanhempi lyö laimin tai kaltoinkohtelee, ihminen yleensä vannoo itselleen, ettei ainakaan halua aikuisena itse elää näin. Mieli haikailee aitoa rakkautta ja ymmärrystä. Kun läheisin ihminen satuttaa, merkit kuitenkin palavat kiinni sieluun. 

– Ihmiseen voi jäädä haavoja, kuten luottamuspulaa, vaikeutta uskoa rakkauteen tai pitää itseään rakastettuna. Vireystila kehossa voi heilahdella yli- tai alivireyteen, Miettinen kuvaa.

Suhteessa puolison viaton käytös, sanat tai teot voivat laukaista traumamuiston, johon ihminen sitten reagoi taistelemalla tai pakenemalla. Yhtäkkiä suhteeseen livahtaa riitoja ja hyökkäävää käytöstä, vaikka niin nimenomaan ei pitänyt käydä. 

– Monimutkaisen tilanteesta tekee se, että puolisokin on ihminen, eli häneltä tulee reaktio näihin traumatisoituneen reaktioihin. Siitä tulee vyyhti, Miettinen kuvaa.

Parisuhde perustuu tunneyhteyteen, jota traumatisoitunut yleensä eniten kaipaa. Lapsuudessa yhteys muihin on ollut vajavainen tai katki, mutta korjaaminen ei onnistukaan sillä, että pelkästään löytää mukavan kumppanin.

– Traumatisoitunut kaipaa korjaavia kokemuksia, mutta yhteyttä hän myös kaikkein eniten pelkää. Se muistuttaa traumoista. Tämän asian olen itse kokenut kaikkein vaikeimmaksi. Itse ei välttämättä edes huomaa, ettei kykenekään aitoon tunneyhteyteen, Miettinen sanoo.

Lue myös: "Siinä kohtaa alkoivat hälytyskellot soimaan" – Katja kertoo, miksi päätti itse soittaa lastensuojeluun

"Sitä, mitä haluaa, ei voikaan sietää, vaan turvaton tuntuu turvallisemmalta"

Traumatisoitunut saattaa pelätä puolison reaktiota, mutta toisaalta myös hakea sitä. Hän haluaa kiivaasti tulla kuulluksi ja nähdyksi; jos kumppani vaikuttaa poissaolevalta, traumatisoitunut tulkitsee sen merkiksi siitä, ettei yhteyttä toiseen ole. Tähän tulkintaan traumatisoitunut sitten reagoi esimerkiksi hyökäten.

– Voi olla niinkin, että suhteessa saisi lämpöä, mutta se onkin jotenkin liikaa. Toista saattaa työntää pois ilkeästikin, koska on sietämätöntä saada rakkauden tunnetta. Se siinä on hyvin kummallista, Miettinen kuvailee.

– Turvallinen ilmapiiri ja rakastettuna oleminen voivat olla juuri niitä asioita, mitä traumatisoitunut ei kestä. Sitä, mitä haluaa, ei voikaan sietää, vaan turvaton tuntuu turvallisemmalta. Siihen on tottunut omassa lapsuudessaan.

Vaikka arki olisi kammottavaa, siitä tulee silti lapselle ainut tuttu ympäristö. Hän on tottunut esimerkiksi huutoon ja haukkuihin, ja jos niitä ei tulekaan, olo alkaa tuntua kummalliselta. Kuin jokin olisi vialla.

– Lapsuuden ilmapiiri ohjaa ihmisen tulevaisuuden pariin. Se vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaista puolisoa haluaa. Kodin ilmapiiri on se, mitä ihminen lähtee hakemaan. Ei välttämättä tietoisesti. Turvaton tuntuu turvalliselta, jolloin ikään kuin ajautuu vaikeisiin suhteisiin, Miettinen kuvailee.

Lue myös: Yksi kysymys sai Sarin romahtamaan – lääkärin oljenkorsi auttoi: "Kauhean tehokasta se oli"

Pikkulapsiarki voi nostaa vanhat tunteet takaisin

Hankalasta lapsuudesta selvinnyt tekee usein itselleen lupauksia myös vanhemmuuden suhteen: minä en koskaan huuda, meillä ei riidellä ikinä. Pikkulapsiarki on kuitenkin tavanomaisissakin oloissa kuormittavaa, ja vanhemmuus voi olla laukaiseva tekijä traumojen muistamisessa.

– Itselleni on käynyt juuri näin, että vanhemmuus oli ensimmäinen traumojen pinnalle tuoja. Vanhemmuus herättää tunnemuistoja omasta lapsuudesta myös turvallisessa ympäristössä eläneelle. Jos lapsuudessa on ollut hankalaa, voi herätä hyvinkin vaikeita oloja ja tunteita, matalan kynnyksen vanhemmuuden tuen piirissä työskentelevä Miettinen sanoo.

Kun perheessä on pienokaisia, yhtäkkiä elämä on taas lapsuutta. Vanhat kokemukset hiipivät takaisin kehoon. Vanhempi on jatkuvasti ylivireä, kuin eräänlaisessa hälytystilassa. 

– Pahinta tai vaikeinta on usein se, ettei vireystilaansa edes tunnista. On saattanut olla ylivireä pitkiä aikoja, vuosiakin. Eihän normaalista olosta silloin enää tiedä, Miettinen kuvaa.

Traumatisoituneelta voi puuttua vanhemmuuden malli, tai se voi perustua vain asioihin, joita itse ei ainakaan halua tehdä.

– Ylisuojelevuus ja yliomistautuminen ovat myös havaintojeni mukaan ongelma. Kun on tietoinen, mistä itse on jäänyt paitsi, saattaa ottaa siitä paineita liian paljon. Se menee toiseen äärilaitaan, Miettinen kuvaa.

Toisaalta traumavanhemmilla on yleensä erittäin vahva oikeudenmukaisuuden taju. He haluavat vaalia reiluutta ja ovat myös hyvin tietoisia lapsen tarpeista. Kun jaksaa tehdä työtä itsensä kanssa, ylisukupolvinen trauma lievenee.

– Sehän on positiivista, että ymmärtää, mistä itse on jäänyt paitsi, Miettinen sanoo.

Lue myös: Rankkoja aikoja läpikäynyt Anni korostaa vertaistuen merkitystä toipumisessa

"Kiukkua voi olla senkin takia vaikeaa sietää, että ei itse ole saanut kiukutella"

Traumamuistoja voisi käsitellä esimerkiksi erilaisin maadoittamis- ja hengitysharjoituksin. Niiden tuominen lapsiperhearkeen kuitenkin on usein haasteellista. Kun oma lapsi kirkuu tai heittäytyy surkeana eteisen lattialle, hänen tunteitaan voi olla lähes mahdotonta sietää.

– Lapsen tunne voi toimia traumasta muistuttajana: tulee hankala olo ja on vaikeaa olla tunteiden tukena. Mieli tulkitsee ympäristön tilanteita uhaksi tai vaarallisiksi, vaikka ne eivät tänä päivänä sitä olisikaan. Silloin tulee reaktioita liian herkästi, Miettinen sanoo.

Jos omassa lapsuudessa liiallisista surun tai ilon ilmaisuista sai tukkapöllyä tai pahempaakin, myös oman lapsen tunteesta saattaa muodostua uhka. 

– Vanhempi saattaa lamaantua, ei pysty olemaan läsnä lapselle, tai hän saattaa itse suuttua lapsen kiukusta. Kiukkua voi olla senkin takia vaikeaa sietää, että ei itse ole saanut kiukutella kovaan ääneen. Se on Suomessa ollut yleistä: ei ollut tukea tunteille eikä kiukkua ole siedetty, Miettinen sanoo.

Lue myös: Etkö pysty antautumaan rakkauteen? Psykologi kertoo, mistä jarruttelu johtuu

Kaikki tunteet pinnassa jok'ikinen hetki: "Vaikka tietää, että nyt pitäisi olla tukena..."

Sota-ajasta on jo kauan. Silti sukupolvien yli siirtyvä tunteista puhumattomuus hankaloittaa nykyvanhempia ja heidän haluaan olla lasten tunteiden tukena. 

Sellaista vanhempaa tuskin onkaan, joka ei tietäisi tunnetaitojen tärkeyttä. Se, että tiedostaa tunteiden tukemisen olevan oleellista, ei kuitenkaan traumareaktion kolkutellessa auta. 

– Nykyisin tunnetaidoista puhutaan tosi paljon ja vanhemmat tietävät niistä. Lapsiarki kuitenkin on sellaista, että kaikki tunteet ovat joka ikinen tunti pinnassa. Vaikka tietää, että nyt pitäisi olla tukena, tahdosta riippumaton traumareaktio tapahtuu vaikeassa tilanteessa yleensä kuitenkin, Miettinen kuvailee.

Ei ole helppoa saada itseään tietoiseksi traumastaan. 

– Tiedostaminen on ensimmäinen ja iso askel. Itse tosin ajattelen, että jälkimmäinenkin askel on vaikea ja vaatii tosi paljon harjoittelua, Miettinen sanoo.

Armollisuus ja ymmärrys ovat saattaneet traumatisoituneen lapsuudessa puuttua arjesta kokonaan. Silti niitä pitäisi kyetä valelemaan itsensä päälle juuri silloin, kun olo tuntuu kauheimmalta.

– Traumareaktio on tahdosta riippumattomana meissä. Sen poistaminen ei ole niin helppoa kuin että sanoisi "nyt lopetat tuon reagoinnin", Miettinen muistuttaa.

Sisäisen piiskan antamisen sijaan reaktiotaan voi opetella ymmärtämään.

– Jos antaa itselleen ymmärrystä ja armollisuutta, on helpompi lähteä harjoittelemaan. Yleensähän vanhemmat todellakin tietävät, ettei suhteettoman suuri, usein tapahtuva hermostuminen ole hyväksi. 

Lue myös: Päiväkodista asti kiusatun Jennan, 24, sydän tykyttää edelleen koulun kellojen soidessa: "Jatkunut näihin päiviin asti"

Lapselle voi sanoa rehellisesti, että äiti reagoi aivan liian kovasti äsken

Normaali hermostuminen on lapsiperheissäkin normaalia. Hätätilanteessa traumatisoitunut voi kuitenkin reagoida rajusti. Kun tunne on tarpeeksi suuri, aivot eivät ala ajatella – ne vain tekevät.

– On ymmärrettävää, että reaktio tulee, vaikka olisi päättänyt, ettei reagoi. Tunteiden säätelyn keinoja on monenlaisia: voi hengittää, muistuttaa itseään, että nyt on vuosi 2023, enää ei olla vuodessa 1980, Miettinen kuvailee.

Maadoitusharjoituksessa juurrutetaan jalat maahan; ympäristöstään voi etsiä katseella kolme esinettä ja palauttaa siten itsensä nykyhetkeen. Myös aikalisän opetteleminen voi auttaa: kun reaktio on tuloillaan, tilanteesta lähdetään pois.

– Keinon pitää olla helppo, koska reaktio on nopea. Kun on lähtenyt tilanteesta, voi harjoitella tunteidensäätelyn keinoja: esimerkiksi perhostaputuksella halata itseään. Aina ei toki voi lähteä pois, jos on vaikka yksin lasten kanssa. Minuuttikin voi kuitenkin riittää, että tilannetta saa pikkuisen venytettyä.

Oletko koskaan kokeillut "perhoshalausta"? Se voi auttaa ahdistukseen. Juttu jatkuu videon alla.

Ja mikä parasta: aina voi pyytää anteeksi. Kun asioista puhutaan jälkeenpäin niiden oikeilla nimillä, lapsi saa tukea tunteilleen. Lapselle voi sanoa rauhallisesti esimerkiksi "äiti reagoi aivan liian kovasti äsken, anteeksi". 

"Arjessa suojaa ajatus siitä, ettei kenenkään elämä koskaan ole kuopaton"

Vaikka toipuminen on rankkaa, se on myös mahdollista. Monesti tarvitaan vuosien työ, ja mieluiten tukea terapiasta.

– Mielestäni se kolme vuotta, joksi tukea Kelasta saa, on liian lyhyt vaikeisiin traumoihin. Pikkuhiljaa tietoisuuden ja harjoittelun kautta olo helpottuu, mutta pitkä aika siihen menee, Miettinen kuvailee.

Vasta vuosien kuluttua saattaa huomata, miten paljon on edistynyt.

– Itselläkin tilanne on vuosien varrella mennyt paljon eteenpäin, mutta kyllä siinä saa olla armollinen itselleen. Välillä on otettu kaksi askelta taaksepäin. Arjessa suojaa ajatus siitä, ettei kenenkään elämä koskaan ole kuopaton, Miettinen sanoo.

Lue myös: Lähes kaikki kokevat elämässään jotakin kauheaa – miksi kaikki eivät traumatisoidu? Psykologi kertoo, miten pahimmastakin selviää: "Toipuminen on se todennäköisin vaihtoehto"

Lue myös: Miksi myötähäpeäminen on niin kamalan ihanaa? Psykologi kertoo, miksi häpeämme muita

Katso myös: Miten vanhempien pitäisi toimia, kun lapsi kohtaa ikätoverinsa kuoleman? Psykoterapeutti kertoo

Lue uusimmat lifestyle-artikkelit!