Miksi myötähäpeäminen on niin kamalan ihanaa? Asiantuntija kertoo, miksi häpeämme muita | MTV Uutiset
Miksi myötähäpeäminen on niin kamalan ihanaa? Psykologi kertoo, miksi häpeämme muita
8:32KATSO MYÖS: Taakkana turha häpeä – miten eroon mielen myrkyttäjästä?
Julkaistu 22.07.2023 08:27
Maria Aarnio
lifestyle@mtv.fi
Kun Vihdin seurakunta teki oman version Cha cha chasta, moni jakoi videota eteenpäin myötähäpeän hiki otsalla helmeillen. Häpeämisessä sentään on jokin järki, mutta miksi nolostelemme muiden puolesta? Miksi "myötis" on niin kamalan ihanaa?
Ai kamala. En kestä, en voi katsoa. Ei voi olla! Miten se kehtaa.
Aina saa kärsiä ja hävetä!
Vaan ei oikeasti.
Oikeasti häpeä ei ole lähtökohtaisesti meissä.
– Häpeä syntyy sosiaalistamisen myötä, kun opimme yhdessäoloa muiden kanssa, psykologi, kouluttajapsykoterapeutti ja Häpeän hoito -teoksen kirjoittaja Katja Myllyviita kuvaa.
Kun puhutaan ainaisesta kärsimyksestä ja häpeästä, puhutaan oikeasti rangaistuksesta. Joku on tehnyt jotakin niin typerää, että teon todistaja joutuu kärsimään hänen takiaan. Silloin voivotellaan, miten aina saa hävetä.
– Kun näin sanotaan, tarkoitus on syyllistää. Tämähän on ollut perinteinen kasvatusmenetelmä. Häpeää on käytetty paljon kasvatuksessa Suomessa.
Lue myös:
Meri itki peloissaan syliä, mutta äiti ei tullut – tuhoava äitiys on edelleen tabu: "Lapset ovat uskollisia vanhemmilleen"
Taapero oppii häpeämään – se on hyväkin asia
Puhutaan hetki perusasioista, kuten ilosta ja mielihyvästä. Tai pelosta. Vihasta.
Perustunteisiin ihmisellä on synnynnäinen valmius. Häpeä ei kuitenkaan kuulu näihin. Sen syntyprosessi on paljon monimutkaisempi. Vauvakin osaa hihkua ilosta, mutta hän ei ymmärrä, mitä on esimerkiksi sääntöjen rikkominen.
– Ajatellaan, että taaperoikäinen oppii tuntemaan häpeää, kun hän ensin oppii ymmärtämään, että on erillinen muista ihmisistä, ja että on olemassa ryhmän yhteisiä sääntöjä. Lisäksi pitää olla kykyä arvioida omaa käyttäytymistä suhteessa sääntöihin. Pitää siis ymmärtää aika paljon asioita ennen kuin edes kykenee häpeää tuntemaan.
Häpeällä ja syyllisyydellä on yhteys moraaliin. Jos osaa tuntea häpeää, omaa yleensä myös sosiaalisia taitoja. Osaa vaikkapa pyytää anteeksi, kun on loukannut, tai surra kaverin puolesta, kun tämän valintakokeet menivät penkin alle.
– Jos ei ole kykyä tuntea häpeää, yleensä on ongelmia myös näissä muissa asioissa. Lähtökohtaisesti on siis hyvä asia, että kykyä tuntea häpeää on.
Logiikkaa häpeässä ei sen sijaan aina tunnu olevan. Liian hienot vaatteet nostattavat punan poskille, jos muut ilmaantuvat työkonferenssiin farkuissa. Voi itku, miksei kukaan sanonut, mitä ne nyt ajattelee?
Katja Myllyviita
Oikeasti kukaan ei luultavasti edes huomaa. Saattaahan juhlavasta pukeutumisesta saada jopa kehuja! Miksi siis huolestumme ja häpeämme asiaa, jossa ei oikeastaan ole mitään hävettävää?
– Tämä on hyvä kysymys. Kyseessä on arkipäiväinen juttu, joka kertoo sosiaalisesta älystä ja kyvystä katsoa omaa toimintaansa muiden näkökulmasta. Esimerkiksi lentäminen on nykyisin ilmastonmuutoksen myötä asia, jota ihmiset ovat alkaneet tällä tavalla miettiä, Myllyviita kuvailee.
Aiemmin loma Kyproksella ja kuvat Rhodokselta olivat vain merkki onnistuneesta kesälomasta. Nykyihminen sen sijaan pohtii, voiko lentokoneella edes lähteä mihinkään, ja jos voikin, miten paljon matkastaan kehtaa sen jälkeen kertoa.
– Lentäminen voi herättää muissa paheksuntaa. Kyky skannata omaa toimintaa muiden näkökulmasta herättää näitä häpeän tunteita, Myllyviita avaa.
Kaikki voi hävettää: "On ihan sama, onko jotakin resurssia paljon vai vähän"
Raha, tyylitaju. Liian kova ääni. Huono nimimuisti. Piereskely. Asuinalue, auton merkki.
Keksimme nolosteltavaa lähes mistä vain: yhtä hävettää se, ettei hänellä ole rahaa kavereiden ehdottamiin menoihin. Toisaalta myös suurta omaisuutta saatetaan piilotella, jos muiden tilillä ei ole yhtä paljon täytettä. Harva jää paitsi häpeästä.
– On ihan sama, onko jotakin resurssia paljon vai vähän. Erilaisuus suhteessa ryhmään, jonka jäsen haluaa olla, tuottaa häpeän, Myllyviita kuvailee.
Joskus häpeämme tapoja tai harrastuksia, joista kukaan ei tiedä. Kun nenäänsä antautuu kaivamaan sohvalla, saattaa tuntea nolostusta, vaikka kukaan ei edes ole näkemässä.
– Kyseessä on vahva tiedostaminen: tämä on asia, jota en voi kertoa muille, se herättäisi muissa paheksuntaa, Myllyviita linjaa.
Salaaminen kuitenkin ylläpitää häpeää. Mitä enemmän on asioita, joista ei voi kertoa, sitä hankalammaksi elämä muuttuu.
– On paljon asioita, joista entisaikaan on myös lapsille sanottu, että tästä ei sitten puhuta naapureille tai muille. Lapsikin joutuu kantamaan salaisuuksia, jotka ylläpitävät häpeää, Myllyviita kuvaa.
– Ennen vanhaan kulissielämä on ollut vielä voimakkaampi. Ainakin haluan ajatella, että kehitystä olisi tässä asiassa tapahtunut.
Tottahan se tavallaan on. Some on täynnä kuvia, joissa esitellään "todellisia" koteja. Sotkuisuuden anteeksipyytely kehotetaan lopettamaan, vaikka entisaikaan sellainen olisi ollut ennenkuulumatonta.
Harva asia ylipäätään on niin nolo kuin miltä se omassa mielessä tuntuu.
– Häpeän lievittämiseksi kehotetaan kertomaan asiasta jollekin turvalliselle, ymmärtäväiselle ihmiselle, joka ei tuomitse. Se vähentää häpeää, Myllyviita vinkkaa.
Myötähäpeällekin on syy: "Sitä kokeva on itsekin riskissä"
Häpeätunteen hulmahdukseen ei kuitenkaan välttämättä tarvita edes omaa toimintaa. Kun euroviisuhitti Cha Cha Cha taipui Vihdin seurakunnan konfirmaatiossa uuteen muotoon, moni jakoi videota somessa häpeähiki otsallaan: katsokaa nyt. Miten n o l o a.
Cha Cha Cha taipui Vihdin seurakunnan konfirmaatiossa uuteen muotoon. Juttu jatkuu videon alla.
1:31Katso pastorien Cha Cha Cha -versio.
Myötähäpeä, arjessa "myötis", voi liittyä vaarattomaan asiaan, kuten vaatteisiin tai musiikkimakuun, tai vakavampiin ongelmiin aina liiallisesta päihteidenkäytöstä alkaen. Myllyviita ajattelee, että taustalta löytyy samanlainen evolutiivinen taustamekanismi kuin häpeästä.
– Yleensä voimakkaimmat myötähäpeät koetaan lähimpien suhteen: oma puoliso, lapset, vanhemmat… Heidät mieltää samaan ydinlaumaan, johon itse kuuluu.
Jos yksilö rikkoo pahasti yhteisön normeja, yhteisö saattaa rangaistukseksi sulkea hänet ulos. Entisaikaan tämä olisi ollut elinajanodotteelle tuhoisaa: ilman lauman suojaa esi-isää olisivat uhanneet monet vaarat. Jos rike oli tarpeeksi paha, kenties koko perhe karkotettiin.
– Tällä tavalla ajatellen myötähäpeä on evolutiivisesti ymmärrettävä tunne: myötähäpeää kokeva on itsekin riskissä joutua ulkopuoliseksi.
Kun myötähäpeää, haluaa kontrolloida: "Aika harvoin toimii"
Jos tekee väärin, on suotavaakin punastella. Siinä, missä häpeästä on hyötyä, myötähäpeä vaikuttaa usein lähinnä halulta elää muiden elämää. Syntyy himo mennä väliin, sanoa jotakin: etkö nyt jo ymmärrä, eihän noin voi.
– Myötähäpeähän tuottaa kontrollointipyrkimyksiä. Sitä kokeva yrittää suitsia läheistä oikealle tielle. Se aika harvoin toimii. Kontrollointi yleensä tuottaa uhmakäyttäytymistä: toinen alkaa käyttäytyä vielä enemmän niin, miten ei saisi.
Teini-ikäisen vanhempien ei siis kannata siunailla, vaikka nuoren vaatevalinnat saisivat sykkeen kiihtymään.
– Se voi olla, että niistä tulee lempivaatteet sen jälkeen. Nuoren kehitystehtävä on irrottautua ja tehdä eri tavalla kuin omat vanhemmat. Jos vanhempi ikään kuin paljastaa itsensä antamillaan ohjeilla, se voi toimia suuntaviittana juuri toiseen suuntaan. Yleensä rauhallinen ja neutraali suhtautuminen on viisasta, vaikkei se käytännössä välttämättä ole helppoa.
Mutta kun ne vaatteet ovat niin rumat! Eikö se nyt voisi vain tajuta?!
Myötähäpeä syntyy, kun ihminen ei itse "tajua hävetä". Vaikka oudoiksi mielletyistä vaatteista ei ole varsinaista haittaa kenellekään, läheisen tyyli voi saada kielen kuivumaan suuhun. Mutta mitä häpeämme, kun häpeämme toisten puolesta?
Keittiöpsykologi sanoisi, että antaumuksellinen myötähäpeäjä näkee toisessa jonkin oman ominaisuutensa. Oikeasti hän häpeääkin siis itseään.
– Kyllä näillä varmasti linkki on. Jos huomaa itsessään paljon kontrollipyrkimyksiä, joilla yrittää suitsia erilaisuutta lähipiirissään, kannattaa tutkiskella, mitä läheisen käyttäytyminen itsessä herättää. Mikä siinä on pelottavaa? Muistuttaako se jostakin aiemmasta koetusta häpeällisestä tilanteesta? Kenties jostain yksin jäämisestä?
Jos omat vaatekokeilut tyssäsivät aikanaan isän ivallisiin sanoihin, myötähäpeä saattaakin piilottaa sisäänsä halua suojella toista ikävältä kokemukselta. Toisaalta aina kyse ei ole puhtaasta auttamishalusta: olemmehan innokkaita jakamaan eteenpäin netissä näkemiämme, noloiksi tuomitsemiamme videoita, vaikka niiden katsominen tuntuu kiusalliselta.
– Hauskat kotivideot, joissa ihmiset mokailevat ja satuttavat itseään, voivat naurattaakin. Jos noloa asiaa tekevä ihminen on riittävän etäinen, se naurattaa ja toimii ikään kuin varoitusmerkkinä: noin ei kannata tehdä, se näyttää pöljältä, Myllyviita sanoo.
Oman ystävän, lapsen tai vanhemman nolo video sen sijaan tuskin naurattaisi.
– Se herättää vain kirvelevää häpeää. Hauskuus syntyy mielestäni etäisyyden kautta. Mr Bean on tällainen nolojen tilanteiden mies, hänen kanssaan saa katsoa, miten järkkyihin tilanteisiin voikaan joutua. Samantapainen on Pirjo-sarjan Pirjo [Heikkilä].
Noloja hahmoja on helpompaa katsoa, koska emme ole vastuussa heistä. Se, että Mr Bean mokailee, ei uhkaa katsojaa millään tavalla.
– Koomikko vain jatkaa ja jatkaa eikä vaikkapa tajua lähteä pois tilanteesta. Se on huvittavaa ja toimii eräänlaisena opetuksena: jos itse joutuisin tuohon tilanteeseen, miten toimisin?
Koomikot naurattavat ihmisiä työkseen: "Häpeä on läsnä". Juttu jatkuu videon alla.
7:45Saana Peltola ja Helena Pöllänen kertovat, millaista on naurattaa muita työkseen.
Myötähäpeäjä tekee normiharjoitusta – "Voi kertoa koodistosta, joka aivoihin on rakentunut"
Myötähäpeäjä tekeekin eräänlaista sosiaalisten normien harjoitusta: hän kertoo muille, miten yhteisiä soveliaisuussääntöjä nyt rikotaan. Toisaalta kaikkiin rikkeisiin ei tarvitse puuttua, eivätkä kaikki valinnat kuulu muille.
Jos muiden toiminta jatkuvasti kirveltää otsalohkon takana, häpeän äärelle on hyvä pysähtyä. Myllyviita yrittäisi tunnistaa vaikkapa niitä tunteita, joita nolo video itsessä herättää.
– Tunnehan on suunnannäyttäjä sosiaalisissa tilanteissa. Se kertoo, milloin kannattaa pysähtyä ja perääntyä. Kun toinen ei toimikaan näin, millainen olo siitä tulee? Tuleeko paineen tunne, yllyke mennä neuvomaan? Hän kuvaa.
– Häpeä voi kertoa koodistosta, joka aivoihin on rakentunut näistä kummallisista sosiaalisista säännöistä. Niitä ei koskaan mihinkään kirjaan kirjoiteta tai edes sanota ääneen. Silti jotenkin osaamme lukea niitä.
