Kaisa* olisi ihan hyvin voinut olla se ihminen – se, joka ravistelee omaa lastaan. Mutta kun hän raskaassa elämäntilanteessa ilta toisensa jälkeen löysi itsensä raivoissaan huutamasta ja pitämästä mykkäkoulua taaperolleen, hän haki apua. Kaisan viesti muille murtumispisteessä sinnitteleville äideille on: jos jostakin asiasta "ei voi puhua", siitä pitää puhua.
Kaisa rakastui vastasyntyneeseen vauvaansa saman tien. Omat epäilykset siitä, olisiko hän kovinkaan äidillinen, unohtuivat ryminällä. Hormonit myllersivät, aivokemia muuttui ja suojeluvaisto heräsi. Ystävilleen hän kuvaili sitä niin, että kaikki tuntui samalta ja ihan erilaiselta.
Alun hormonimyllerryksen jälkeen pumpuli vaihtui tahmaisempaan todellisuuteen. Kaisa otti paineita täysimetyksestä ja pumppasi vauvan nukkuessa kaikki hetket, jotka olisi kannattanut levätä. Vauva oli allerginen, ja Kaisa koki olevansa pitkässä parisuhteessa yksin.
Lapsen tullessa puolentoista vuoden ikään suhde lapsen isään päättyi eroon. Kaisa kävi samaan aikaan töissä, suoritti korkeakouluopintoja ja kasvatti lastaan yksinhuoltajana. Päivät hän sinnitteli ja illat odotti hetkeä, kun lapsi nukahtaisi.
– Ajattelin, että kun teen asiat juuri oikein ja oikeassa järjestyksessä, niin lapsi nukahtaa hyvin ja minulla on aikaa henkäistä. Että sinnittele vielä hetki, sinnittele vielä hetki, Kaisa kuvailee.
Sitten lapsella alkoi vaihe, kun tämä kieltäytyi täysin menemästä nukkumaan.
Hetki, jota Kaisa oli koko pitkän päivän odottanut, tuli, venyi ja ohittui. Nukutusrumba saattoi kestää kaksikin tuntia. Oma jaksaminen mureni.
– Olisin pitkän päivän jälkeen toivonut edes puolta tuntia aikaa korjata päivän jäljet, valmistella aamua ja ehkä käydä suihkussa.
Omat tunteet alkoivat kiristyä.
– Näin jälkikäteen katsottuna laitoin itseni liian tiukille. Olisi pitänyt osata päästää irti asioista, jotka eivät ole pakollisia. Olin uupunut, Kaisa sanoo.
Kaisa tajusi nopeasti, ettei hän enää käyttäytynyt nukutustilanteissa niin kuin haluaisi ja niin kuin turvallisen aikuisen kuuluisi käyttäytyä.
– En koskaan satuttanut lastani, mutta sellainen reaktioiden äkkinäisyys ja tietynlainen arvaamattomuus ei vastannut käsitystäni tasapainoisesta ja luotettavasta aikuisesta, Kaisa sanoo.
– Kun nukutussirkusta oli jatkunut tunnin, olin aivan raivona. Huusin ja jätin lapsen joko fyysisesti tai henkisesti yksin. Menin vaikka vessaan lukitun oven taakse, koska päällä oli niin järkyttävä raivo, ettei tuntunut turvalliselta olla hänen lähellään. Henkinen yksin jättäminen oli sitä, etten enää reagoinut enkä vastannut mihinkään enkä ottanut katsekontaktia.
Kaisa sanoo, ettei hänellä ollut varsinaisesti ajatuksia lapsen satuttamisesta, mutta selkeä pelko oman kontrollin menettämisestä kyllä.
– Olen sanonut ystävälleni – ja tämä järkyttää minua itseäni edelleen ihan hirveästi –, että nyt ymmärrän, miten jotkut aikuiset päätyvät ravistelemaan lasta.
– Olen onnekas, etten koskaan päätynyt siihen tilanteeseen, mutta se olisi ihan hyvin voinut olla myös minä, Kaisa sanoo.
Yhtenä jälleen yöhön venyneenä iltana Kaisa istui olohuoneen sohvalla ja itki. Vieressä puolitoistavuotias taapero "tinttaroi menemään kuin huomista ei olisikaan". Silloin se iski Kaisaan kuin hyökyaalto: tämä ei voi jatkua näin. Hän otti esiin tietokoneen ja ryhtyi etsimään apua.
Hakutuloksissa esiin nousi Maria Akatemia, joka on ehkäisevää väkivaltatyötä tekevä sitoutumaton asiantuntija- ja kansalaisjärjestö. Tuolloin elettiin vielä korona-aikaa, ja Kaisa sai akuuttiin tilanteeseensa apua kolmessa etätapaamisessa.
– Ne vahvistivat ajatukseni siitä, että en ole näiden tunteiden takia huono ihminen – en edes kovin erikoinen tai erityinen vaan ihan tavallinen. Ja että voin saada olooni helpotusta.
Kaisa kehuu Maria Akatemiassa opetettuja kehollisia menetelmiä, oman historian kautta tapahtuvaa itsetutkiskelua sekä erityisesti pienryhmätyöskentelystä saatua vertaistukea. Varsinaisen ryhmätyöskentelyn päätyttyä heistä muodostui kaveriporukka, joka edelleen säännöllisesti juttelee, tapaa ja kannustaa toisiaan.
Kaisa ei usko, että olisi voinut saada vastaavanlaista apua esimerkiksi neuvolasta.
– Yleisesti ottaen se on neuvoloissa sellaista, että ensin he kysyvät, miten teillä nukutaan. Kun vastaa, että ei meillä oikein nukuta, niin vastaukseksi saa "aijaa, no se on sitä pikkulapsivaihetta".
Kaisa on vasta jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka kuormittavassa tilanteessa hän eli. Kuvituskuva.
Omat rajat selviksi
Jälkikäteen Kaisa ymmärsi tilanteensa olleen pahimmillaan niin kuormittava, että hän oli lähellä liukua yli reunan.
– Olin myös armoton itseäni kohtaan. Minulla oli tosi vahvasti sellainen ajatus, että minun pitäisi pystyä. Syyttelin jatkuvasti itseäni siitä, miten en pysty, miten olen näin heikko, miten käyttäydyn näin, miten niin en jaksa…
Väylä purkaa omia tunteita vertaisryhmässä toi helpotusta melko nopeasti. Toisten samassa tilanteessa olevien tapaaminen oli kuin hengähdystauko omasta elämästä ja opetti armollisuutta, joustavuutta ja lempeyttä.
Nyt Kaisan lapsi on kolmevuotias.
– Asiat ovat edelleen tietyllä tavalla vaikeita, koska minulla on edelleen työ ja edelleen pieni lapsi ja edelleen hyvin rajallisesti aikaa itselle. Tavallaan hoidan vieläkin uupumustani pois, Kaisa myöntää.
Nukutustilanteet eivät kuitenkaan enää nostata hänessä samanlaista raivoa. Omat rajat ja tarpeet ovat selkeytyneet. Kaisa on löytänyt hyvän lastenhoitajan, joka käy heillä säännöllisesti.
– Irrotan itselleni aikaa aina, kun mahdollista. Ja sitten teen jotakin oikeasti itselleni enkä silitä vaatteita tai siivoa, Kaisa naurahtaa.
– Minusta tuntuu, että kun suoritin arkea laput silmillä hirveää vauhtia eteenpäin, raivon tunteet mäjähtivät sekunnissa punaisena välähdyksenä naamalle. Nyt konfliktitilanteisiin on tullut tavallaan lisää pituutta. Havainnoin jo kauempaa, miltä joku tilanne alkaa tuntua, ja jos tunnistan olevani väsynyt, tiedän ottaa sen huomioon.
"Minä päätän, millaisen perinnön annan omalle lapselleni"
Kaisa uskoo armottomuuden itseään kohtaan olleen kasvatuksen tulosta. Lapsuudenkodissa negatiivisista tunteista ei puhuttu.
– Jos oli surullinen tai vihainen, se piti aina hoitaa itse pois. Ainoastaan positiivisia tunteita sai näyttää, ja niiden kanssa vanhempien oli kiva viettää aikaa.
Kaisa ei ole kokenut tarvetta perata lapsuusmuistoja omien vanhempiensa kanssa.
– Pääasia on, että minä tiedostan, että sen ei olisi pitänyt mennä niin. Ja että minä päätän nyt, mikä minun kauttani jatkaa ja millaisen perinnön ja kasvatuksen annan omalle lapselleni.
Kaisa on onnellinen siitä, että hän hankki apua ajoissa. Kuvituskuva.
Kaisan kotona kaikki tunteet ovatkin sallittuja. Väsynyt, kiukkuinen tai surullinen lapsi pääsee aina syliin lohdutettavaksi. Riitojen jälkeen pyydetään anteeksi, oli huonosti käyttäytynyt sitten vanhempi tai lapsi.
– Omalla esimerkilläni kerron hänelle, että nyt äiti käyttäytyi höhlästi. Nykyään hän jo osaa sanoa, että annan anteeksi.
Aikaisempien nukutustaisteluiden aikaan lapsi oli niin pieni, että Kaisa koki tilanteiden jälkipuinnissa puhumista tärkeämmäksi fyysisen läheisyyden ja turvan antamisen.
– Kun olin rauhoittunut, pidin häntä sylissä ja koitin jutella hiljaa siitä, kuinka tärkeä hän minulle on.
"Nämä asiat ovat tabuja niin kauan kuin niistä ei puhuta"
Kaisalla on viesti naisille, jotka kokevat lastensa kanssa vastaavanlaisia raivon tunteita kuin hän tunsi.
– Ihan samalla tavalla kuin lapsille sanotaan, että tunteiden kanssa ei saa jäädä yksin ja kaikki tunteet ovat sallittuja, niin samalla tavalla ne tunteet ovat sallittuja myös aikuisille, eikä niiden kanssa pidä jäädä yksin.
Kaisa ajattelee myös, että jos jokin asia on sellainen, että siitä "ei voi puhua", siitä pitää puhua.
– Ne äidit, jotka hakevat apua vaikeisiin tilanteisiin, eivät ole mitenkään huonompia, heikompia tai viallisia. Ajattelen itse olevani onnekas, että päädyin hakemaan apua ja oikeasti sain sitä ennen kuin mitään pahaa tapahtui. Ja nyt meillä on kaikki hyvin.
– Nämä asiat ovat tabuja niin kauan kuin niistä ei puhuta ja niihin ei saada apua.
Nyt Kaisa kuvailee arkeaan niin vakaaksi ja leppoisaksi kuin se kolmevuotiaan kanssa voi olla.
– Meillä ei ole mitään synkkiä pilviä taivaalla. Lapsi pitää hetkessä kiinni eikä elämää tarvitse kauheasti suunnitella, mutta enää en mene eteenpäin ihan minuuteissa, vaan voin katsoa vähän pidemmällekin, Kaisa sanoo.
*Haastateltavan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
