Timo Makkonen pelasi koripalloa Michael Jordanin kanssa ja hoitaa nyt supertähden ravintolabisneksiä Yhdysvalloissa. 213-senttinen Makkonen on yhä ainoa NCAA:n mestaruuden voittanut suomalainen.
Jos elämän ajattelee polkuna, jonka ihminen kulkee omien valintojensa ja sattumusten seurauksena, Timo Makkosen on helppo nimetä pari merkittävää risteyskohtaa omalla reitillään.
Ensimmäinen niistä on se hetki, jolloin Lahdessa leipuriyrittäjänä toiminut isä heitti harjoituskassin hänen syliinsä. Isällä oli vankka urheilutausta, mutta 13-vuotiasta Timoa kiinnosti mieluummin lukeminen kirjastossa. Nyt kuvioihin oli tulossa muutos.
– Hän sanoi, että "älä tule takaisin kotiin ennen kuin olet joukkueessa", Makkonen muistaa.
Lentopallotaustainen isä patisti poikaansa koripalloharrastuksen pariin. Syy oli ilmeinen: Timo oli kasvanut jo esiteininä yli kaksimetriseksi.
– Menin sitten Lahden Sammon harjoituksiin. Enhän mä osannut mitään. Seisoin kymmenen tai 15 minuuttia siellä sivussa. Kukaan ei puhunut minulle mitään, ja lähdin sitten pois sieltä, Makkonen muistelee.
Lahden NMKY:n salivuorolla sen sijaan lykästi.
– Siellä sanottiin heti, että pistä vain kengät jalkaan ja liikuntavaatteet päälle ja tule tänne harjoittelemaan. Siitä se alkoi.
Muita ikäisiään kaksi tai kolme päätä pidempi Makkonen sysättiin korin alle sentteriksi.
– Siellä oli helpompi olla. Pystyin poistamaan palloa sieltä muiden heittäessä, Makkonen kuvailee.
Makkonen oli astellut polulle, joka kuljettaisi hänet ihmeellisiin paikkoihin.
Jordan ratkaisi mestaruuden
Paikoista ihmeellisimpiä oli New Orleansissa sijaitseva Superdome-stadion, jossa 21-vuotiaan Makkosen edustama Pohjois-Carolinan yliopiston joukkue Tar Heels kohtasi Georgetownin keväällä 1982.
Kohtaaminen oli Yhdysvaltojen yliopistosarjan NCAA:n lopputurnauksen finaali.
– Se oli hirmuinen ottelu. Superdomessa oli 76 000 katsojaa. En ollut koskaan nähnytkään niin isoa salia, Makkonen muistelee.
Maineikkaan Dean Smithin valmentamassa Tar Heelsissä pelasi 213-senttisen suomalaissentterin lisäksi kolme tulevaa NBA-tähteä: Sam Perkins, James Worthy ja Michael Jordan.
Joukkue oli yltänyt finaalin jo vuotta aiemmin Philadelphiassa, mutta hävisi silloin Indianalle.
– Juuri sinä päivänä presidentti Ronald Reagania oli ammuttu. Me istuimme sitten tuntitolkulla odottamassa, saadaanko me pelata. Kun päästiin lopulta parketille, lataus oli kadonnut. Eikä meillä ei ollut vielä Michael Jordania, Makkonen kertoo.
– Vuonna 1982 oltiin sitten sillä mielellä, että tätä ei hävitä. Olihan se tiukka peli.
Yliopistojoukkueessa tulokaskauttaan pelannut Jordan ratkaisi trilleriottelun hyppyheitolla, jota hän on itse kuvaillut koripallouransa lähtölaukaukseksi. Kahden pisteen kori toi NCAA:n mestaruuden pisteen erolla. Ottelu päättyi lukemiin 63–62.
Voitto sekoitti yliopistotienoon Chapel Hillin ja sitä ympäröivät suuremmat kaupungit. Yliopistomestaruus oli isoin asia, jonka Pohjois-Carolinassa voi ylipäätään saavuttaa.
– Kaikennäköistä tapahtui. Päästiin takaisin kotipuoleen, ja siellä oli televisiokanavat ja kaikki odottamassa. Linja-auton katolla matkustettiin hitaasti juhlaparaatissa. Oli se kivaa aikaa, Makkonen muistelee.
Makkosen mukaan Jordanin nousua kautta aikojen parhaaksi koripalloilijaksi ja maailman tunnetuimmaksi urheilijaksi ei vielä tuolloin osannut kuvitella.
– Tietysti me kaikki tiedettiin, että hän on hyvä pelaaja, mutta jos olisin siihen aikaan pistänyt rahani jonkun puolesta, se olisi ollut James Worthy. Hän oli niin kovan luokan lahjakkuus.
206-senttinen Worthy valittiin lopputurnauksen parhaaksi pelaajaksi, ja seuraavana kesänä hänestä tuli Los Angeles Lakersin ja koko NBA:n ykkösvaraus.
Worthy pelasi Lakersissa mahtavan uran, voitti kolme NBA-mestaruutta ja sai seitsemän kertaa valinnan tähdistöotteluun, mutta hänenkin saavutuksensa kalpenevat Jordanin rinnalla.
– Tuntui, että Michael nousi suuruuksiinsa vasta yliopiston jälkeen. Hän vain parani koko ajan NBA:ssakin, Makkonen arvioi.
"Loppumaton nälkä pelaamiseen ja voittamiseen"
Michael Jordan on noussut tänä keväänä jälleen 1990-luvun suuruuden vuosien kaltaisen mediahuomion keskipisteeseen.
Kun koronaviruspandemia on pysäyttänyt koko maailman, Jordanista ja Chicago Bullsista kertova uusi dokumenttisarja The Last Dance ruokkii urheilunälkää ja aiheuttaa kohinaa etenkin Yhdysvalloissa.
– Sitä on ollut mielenkiintoista katsoa, kun tuntee ihmisen. Se on varmasti hänellekin jännää, että mitä ihmiset ajattelevat. Siinä paljastuu kuitenkin asioita, joita ihmiset eivät ole tienneet.
Sarjan ensimmäisessä jaksossa palattiin myös kevääseen 1982, mikä nostatti Makkoselle muistoja mieleen.
– Michael oli kyllä hyvin ärhäkkä. Meikäläinen oli suomalaisena vähän hiljaisempi ihminen. Hänellä taas oli aina jotain meneillään. Siinä mielessä hän oli hyvä ihminen, ettei hän koskaan puhunut pahaa muista. Hän sopi joukkueeseen kentällä ja sen ulkopuolella, Makkonen kertoo.
Jordanin palo voittamiseen oli valtava.
– Kreikassa kun käytiin pelaamassa, me oltiin hotellissa huonekavereita. Silloinkin aina jotain oli menossa. Korttipeli tai mikä tahansa, hän halusi aina pelata ja voittaa. Hänellä oli loppumaton nälkä pelaamiseen ja voittamiseen. Sen kyllä näki. Hän oli kolmen aikaa aamuyöstä pelaamassa korttia, kun minä olin jo nukkumassa, Makkonen muistaa.
Jordan pelasi Tar Heelsissä vielä kaksi kautta ennen ammattilaissiirtoa NBA:han ja Chicago Bullsiin. Vuotta aiemmin yliopisto-opiskelunsa aloittanut Makkonen luki kuudessa vuodessa itsensä maisteriksi.
– Michael ei ihan heti lähtenyt NBA:han. Hän oli luvannut äidilleen käyvänsä koulun loppuun.
Valmentajalegenda soitti ovikelloa
Makkosen yhä jatkuva Amerikan-valloitus alkoi marraskuussa 1978, kun hänet houkuteltiin pelaamaan lukiovaihtoon Pohjois-Carolinassa sijaitsevaan Vance Academyyn. 17-vuotias nuorukainen lupautui puhelimessa lähtemään ennen kuin ehti kysyä edes vanhempiensa mielipidettä.
– Minun piti olla alun perin vain vuoden, mutta sitten sain olla vielä toisenkin. Sen jälkeen alkoikin jo yliopisto.
Usea huippuyliopisto oli kiinnostunut high schoolissa vakuuttavasti pelanneesta isokokoisesta suomalaisesta keväällä 1980.
– Kävin Dukessa leirillä, Pohjois-Carolinassa ja muualla. Oli vaikeaa valita, kun tiesi, että jossain koulussa olisin päässyt pelaamaan enemmän. Vähän paremmissa kouluissa olisin taas enemmän penkillä, Makkonen kertoo.
Pohjois-Carolinan yliopisto eli University of North Carolina at Chapel Hill valikoitui Makkosen opinahjoksi kiivaan rekrytoinnin jälkeen. Lahtelainen oli jo allekirjoittanut paperit Etelä-Carolinan yliopistoon, kun Tar Heelsin apuvalmentaja kysyi aikalisää.
– Hän pyysi antamaan 24 tuntia ennen kuin lähetän paperit eteenpäin. Sanoin ”selvä” ja suljin puhelimen, Makkonen kertoo.
– Seuraavana aamuna ovikello soi, ja oven takana oli Dean Smith.
Elämää suurempi valmentajalegenda puhui suoraan ja kaunistelematta, eikä luvannut peliaikaa, mutta kertoi haluavansa Makkosen kovasti riveihinsä.
– Se oli hänen tyylinsä. Tuntui heti, että tunsin hänet. Tiesin, että hän tarkoitti sitä, mitä hän sanoi. Näin, että hän välittää siitä, mitä minä teen, ja että hän halusi minun parastani.
Makkonen repi Etelä-Carolinan yliopiston paperit välittömästi Smithin lähdettyä.
– En ole minuuttiakaan sitä enää sen jälkeen miettinyt.
Vuodesta 1961 vuoteen 1997 Tar Heelsiä valmentanut Smith oli Makkosen mukaan järkälemäinen hahmo.
– Hän piti aina huolta omistaan. Vielä yliopistoajan jälkeenkin sain joka vuosi kirjeen häneltä. Soiteltiinkin silloin tällöin.
Koripallon Hall of Fameen yltänyt Smith kuoli 83-vuotiaana vuonna 2015. Makkonen ja Jordan olivat muiden entisten pelaajien kanssa saattamassa häntä haudan lepoon Chapel Hillissä.
Jordan innostui ravintolabisneksestä
Kun yliopistovuosista oli kulunut jo kymmenisen vuotta, Makkosen ja Jordanin polut kohtasivat jälleen. Tuolloin Jordan oli jo Chicago Bullsissa maailmanmainetta nauttiva supertähti, Makkonen MBA-tutkinto takataskussaan bisnesmaailmassa vaikuttava tekijä.
– Kaikki alkoi siitä, kun hän pelasi Chicagossa ja hän halusi oman ravintolan, paikan minne mennä, jossa hän saisi olla rauhassa. Hän ei voinut mennä muihin ravintoloihin, kun aina ihmiset olivat hyökkäämässä hänen luokseen. Hän halusi paikan, jossa olisi yksityisalue hänelle ja hänen ystävilleen, Makkonen kertoo.
Makkosen edustama firma otti asian tehtäväkseen ja rakensi ravintolan. Pelikaveruus sujuvoitti asiointia megatähden kanssa merkittävällä tavalla.
– Hän tietää, kenen kanssa hän on hommissa. Mä olen taloudenhoitajana siinä, niin se on hänestä varmasti turvallisempaa, että hän tietää, kuka hoitaa raha-asioita, Makkonen uskoo.
– Michael ei varmasti koskaan halua ottaa sellaista riskiä, että hänen nimensä liitettäisiin johonkin epäilyttävään.
Chicagon-ravintolan pystyttämisen jälkeen yhteistyö on laajentunut ja jatkuu yhä. Jordanin omistamia pihviravintoloita on jo useampia. Makkosen firma hoitaa ravintoloiden pyörittämisen, Jordan tarjoaa rahoituksen ja nimensä.
– New Yorkissa, täällä Connecticutissa ja Pohjois-Carolinassa. Niitä on muutamia siellä täällä, Makkonen sanoo.
Tällä hetkellä bisnes ei kukoista. Koronaviruspandemian vuoksi ravintoloista saa myydä ruokaa vain ulos niin kuin Suomessakin.
– Toivotaan, että tilanne taittuisi nopeasti.
Oikeassa paikassa oikeaan aikaan
Timo Makkonen asuu nykyään Watertownissa, Connecticutissa.
Connecticutissa nykyään asuvalle Makkoselle Yhdysvalloista tuli pysyvä kotimaa jo yliopistovuosina. Hän tapasi vaimonsa Maryn jo ensimmäisenä vuotenaan Pohjois-Carolinan yliopistossa, ja pari meni naimisiin vuonna 1984.
Pariskunnan aikuinen tytär asuu Chicagossa.
59-vuotias Makkonen käy yhä vähintään kerran vuodessa Suomessa, jossa hänet tunnetaan korispiireissä edelleen ainoana suomalaispelaajana, joka on voittanut Yhdysvaltojen arvostetun yliopistomestaruuden.
– Vähän niin kuin ainoa, joka on kuussa käynyt, Makkonen nauraa.
– Olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Vaikka lajista ei koskaan tullut hänelle ammattia, koripallolla on ollut ratkaiseva vaikutus Makkosen elämässä.
– Se oli lopulta ihan hyvä, että isä heitti minut silloin ulos talosta, Makkonen myhäilee.