Tänäkin jouluna, kun Ritva Mäkelä kuulee kappaleen Jouluyö, Juhlayö, hän siirtyy muistoissaan yli 20 vuoden taakse. Ritva elää mielessään uudestaan ne jouluyön tunnit vuonna 1989, jolloin hän heijasi sylissään kuolevaa äitiään ja jätti tälle hyvästit.
– Äitini olisi täyttänyt 90 tammikuun alussa 1990. Hän oli ollut yli vuoden sairaalan pitkäaikaisosastolla ja oli jo täysin valmis jättämään maanpäällisen elämän, Ritva Mäkelä aloittaa.
Hänen äitinsä heikkeni heikkenemistään ja tiesi sisimmässään, ettei näkisi 90. syntymäpäiväänsä. Mutta joulun yli hän tahtoi elää. Suunnitelmissa oli, että hän pääsisi viettämään joulua kotiin, tyttärensä perheen luokse.
– Äidin tila heikkeni syksyn aikana niin paljon, että hänet piti kuljettaa meille ambulanssilla. Sairaalan henkilökunta kertoi, että hänen elintoimintonsa olivat jo lähes olemattomat. Hän ei edes pystynyt juomaan enää, vaan saimme sairaalasta mukaan öljyä, jolla kostuttaa hänen suutaan. Hoitajat varmistivat vielä, että jaksaisinko varmasti, ja olivat iloisia siitä, että äidin toive joulusta kotona toteutuu.
Hengitysvaikeudet pakottivat palaamaan sairaalaan
Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin pian, sillä Ritvan äidin olo kävi jouluaattona niin tuskaiseksi, että hän pyysi päästä takaisin sairaalaan.
– Äiti oli jo terveenä ollessaan kieltänyt kaiken keinotekoisen elämän ylläpitämisen. Hän halusi lähteä silloin, kun hänen aikansa tulisi. Edes lisähappea hän ei tahtonut ensin ottaa, vaikka hengittäminen kävi viimeisinä hetkinä todella vaikeaksi. Vasta kun minä näytin mallia ja hengitin happinaamarin kautta, äitikin suostui. Siinä me sitten olimme vuorotellen happinaamarit kasvoillamme, Ritva kertoo.
